unnamed-8.jpg

''Joku vielä muistaa Tiisalaa''. Nämä sanat kuulin, kun ostin Tiisalan runokirjaa antikvariaatista Tampereella. Olen kuullut nuo sanat ennenkin. Eri runoiljan teosten kontekstissa, tosin. 

Jatkan nyt pieneksi poikkeukseksi esikoiskokoelman esittelyä. Matti Tiisala (1955-2007) oli helsinkiläinen runoilija. Hän toimi ennen kirjailijaksi ryhtymistä lääkärinä. Se ei ollut ovi (1982) on Matti Tiisalan esikoiskokoelma, joka voitti ilmestymisvuotenaan J.H. Erkon palkinnon. Hänelle myönnettiin Valtion kirjallisuuspalkinto myöhemmin vuonna 1987. Hänen kirjallinen tuotanto koostuu kymmenistä runokokoelmista, joista iso osa on omakustanteita, joita hän julkaisi itse perustamansa kustannusyhtiön kautta. Hänen useita runokokoelmia (varsinkin hänen omakustanneteoksia) on saatavilla niukasti. Aforismiblogin Matti Tiisala -kirjoituksen mukaan hänen tuotantoaan koskevissa asioissa voi olla yhteydessä hänen perikuntaan. Aikalaisarvosteluissa muun muassa Aamulehden kirjallisuuskriitikkona toiminut kirjailija Kari Levola kiitti Tiisalaa kirkkaasta ja ilmavasta ilmaisustaan, jollaista ei ole Levolan mukaan tavattu kovin useaan otteeseen suomalaisessa sotien jälkeisessä runoudessa. Myös runoilija Leevi Lehto kirjoitti Tiisalasta positiiviseen sävyyn sanomalla, että Tiisala kirjoittaa Haavikko-tyylillä, modernismin hengessä omintakeisella tyylillä, jossa hän painottaa hallittua rytmiä ja tuo esille tapansa mukaan filosofisia kysymyksiä. Tiisala hyödynsi erilaisia väyliä runojensa julkaisuun. Hän julkaisia runojaan puhelintallenteina, irtolehtisinä ja internetissä. Hänen viisi teostaan julkaisi Otava. 

1980-luvulla runoudessa alkoi ilmetä rock-lyriikkaa ja jopa riimittelyä. 1980-luvun runoudesta puhuttaessa mainitansa saavat sellaiset tekijät kuin Tuomas Anhava, Eira Stenberg, Sirkka Turkka, Bo Carpelan, Helena Anhava ja Ilpo Tiihonen. Osa edellä mainituista olivat aloittaneet runouden julkaisemisen kauan ennen 1980-lukua. Turkka julkaisi ensimmäisensä vuonna 1973 (Huone avaruudessa), Stenberg jo vuonna 1966 (Kapina huoneessa) ja Tuomas Anhava aloitti jo 1950-luvun alkupuolella (Runoja, 1953). Matti Tiisala edustaa mielestäni 10-20-vuotta aikaisempaa sukupolvea ilmaisunsa puolesta. Kuten Leevi Lehto oikein totesi, Tiisalan runoudessa on läsnä modernismin henkeä. Se ei ollut ovi sisältää muun muassa proosarunoja ja aforistista runoutta. Kuten Leevi Lehtoa sanoi, hänen tyylinsä on  minustakin rytmillisesti tarkasti muotoiltua ja hallittua. Tiisala pysyttelee teemallisesti arkisissa asioissa, mutta osaa esittää myös tärkeitä kysymyksiä arkitodellisuuden luonteesta. Yleistunnelma Tiisalan esikoiskokoelmassa on mielestäni haikea. "Miehet kuolevat aikaisemmin / elettyään vähemmän aikaa." (ote sivulta s. 40) ja "Kaiken sen jälkeen, mitä tunsin, tunnen / kuitenkin kaipausta." (s. 49) kuuluvat kokoelman aforistisista kokoelman parhaimmistoon. Muista runoista suosikkeihini kuuluu esimerkiksi sivulla 58 ja 67 olevat tekstit. Sivulla 67 olevasta tekstistä on mainittava ainakin se, kuinka se yhdistää mielenkiintoisesti Saarikosken tyylin mukaista typografista asettelua ja proosarunon laatikkomaisuutta. 

"Runous on julmaa, / siksi se on kaunista ja totta. / Kului monta vuotta, / ja kukaan ei halunnut minua." (ote runosta sivulta 31). Ehkä runouden julmuus on Tiisalan kohdalla nykypäivän kontekstissa se, että hänestä puhutaan vähän. Vaikka tämäkin puheenvuoro onkin vaatimaton, aion sen antaa, enemmän kuin mielihyvin. 

Matti Tiisalan tuotanto Otavalla: 

  • Se ei ollut ovi (1982)
  • Uneksin kuun (1986)
  • Päiviesi aika (1988) 
  • Kuvioitu yö (1992) 
  • Kenen luokse me enää menisimme (1995)