IMG_0219.jpg

 

Kalevi Seilonen kirjoittaa 10. heinäkuuta vuonna 1959:

Ensin tehdään ja sitten ajatellaan. Mieli on vanha eukko, joka istuu puun oksalla ja syyttää oravia. Kivittäminen ei paljoa auta: sillä on kova pää ja turtunut ruumis. Vielä tässäkin on mieltä omiksi tarpeiksi – ei osin kylliksi niille, jotka on poimittu vaosta ja laitettu kulkemaan peräkanaa nuoraa pitkin. Kun sillä tavoin kulkee, taipuvat tuntosarvet yhteen ja lakkaavat heilumasta. 

Olisi lähdettävä kulkemaan vaikka maisema on kirjava soista ja taipuu muurien alla. Tästä olisi sokeasti lennettävä ja puhkottava auki kaikki mihin osuu. Täällä liikkuu varjo varjon päällä ja vesi pyrkii kohoamaan suun tasalle ääntä sammuttamaan. Tästä on vaikea lähteä, sillä ruokamullan päälle on kasvanut hometta. 

Alhaalta kohoaa myrskyn merkkejä: sokea näkee käsillään, uneksija päihtyy esineistä ja lokit purjehtivat laidan yli. Hetket kääntyvät akseleissaan vivuten esille kaikkea kummallista.” 

 

Kalevi Seilonen syntyi Mikkelissä vuonna 1937 ja kuoli Helsingissä 2011. Hänet tunnettiin kirjailijan uransa ohella myös toimittajana, kriitikkona ja kuvataiteilijana. Hän toimi elinaikanaan neljän lehden päätoimittajana: Nuori Voima, Iris, Kulttuurivihkot ja Runous. Hänen ensimmäinen kustannettu runokirja on Tosiasioita minusta vuodelta 1965, mutta hän julkaisi omakustanteena Proosarunoja -teoksen jo vuonna 1959. Kannen teokseen suunnitteli Kalevi Rahikainen. Proosarunoja -teoksen uusintapainos julkaistiin vuonna 2014. 

Seilosen runotuotantoa 1970-luvulla leimaa vahva taistolaisuus. 1960-luvulla nämä asiat eivät olleet niin selkeästi läsnä. Proosarunoja –teoksen yleistunnelmaa voidaan kuvata mystiseksi, symbolistiseksi ja surrealistiseksi. Nämä piirteet kuvastavat yleisestikin Suomen modernistisen runouden ensimmäistä aaltoa. Proosarunoja on pieni kirja, vain 31 sivuinen, johon on pakattu hirvittävä määrä ihmisrodulle armoa antamatonta julistusta. 

 

"Aurinko kohosi ja yllätti kivet tanssimassa. Esineet alkoivat liikehtiä ja sijoittua lasketuille paikoilleen. Yö on erilainen. Päivällä näkyy muurinharjalla lehtiä ja puu on valoisa ja tyhjä." (s. 11)

 

Viimeistä kahta sivua lukuun ottamatta, Proosarunoja on matka mustassa vedessä, jossa pilkahtelee välillä lyhyen aikaa pienen lyhdyn valossa suunnistavia ihmishirvityksiä. Samaan aikaan, kun musta vesi paljastaa liassa kasvaneet ilmestykset, jokaiset sivut lyhyine proosarunoineen näyttäytyvät myös kohtauksina. Jokaiset sivut ovat mielestäni kuin ekspressionistisia maalauksia, joissa tumman sävyt ovat vallassa. Jos Proosarunoja -teoksen voisi mieltää Suomen taiteen historiassa paikannettavan liikkeen maalausten värimaailmaan, olisi se enemmän lähellä Marraskuun ryhmää kuin Lokakuun ryhmää.

 

"Ihmiset ovat rujoja. Vasta kun repii pois kasvot ja ulkomuodon, näkee tyhjässä kaikki värit. Siellä asuvat teot, poissa täältä." (s. 29)

 

Teoksen lopussa Seilonen tuo aikomuksensa esille mustan veden pinnalle. Ihminen on tuomittu olento, jonka olemassaolo ei nähdä mielekkäänä. Luonto kasvatti ihmisissä silmät, mutta ihminen on tuomittu elämään sokeana ja yksinäisenä. Itseänsä vimmalla tuhoava ihmisrotu katoaa lopulta pimeään yöhön. 

 

Kalevi Seilosen tuotantoa

Proosarunoja (1959) 

Tosiasioita minusta (1965)

Suomalaisia runoja (1966)

Ilman valloitus (1968)

Julkisesti karkuun (1969)

Vehnäpelto kasvaa heinää (1971)

Vastarintaryhmä (1974)

Köyhien mökkien punaista (1976)

Haitarin ääni (1980)

Neljä vallankumousta (1981)

Metsäroisto (1986)

Valittuja runoja (1991)