IMG_0190.jpg                     

                   

                     ”Milloin hän keinuttaa kaisloilla,

                      milloin solinalla,

                      sinertävällä ilolla, 

                      järven suudelmilla.

                      

                      Kenties hänen rakkautensa 

                      pian seestyy toisen kanssa,

                      vaan keinuttakoon sekin

                      samoin keinutuksin.”  -Keinuttaja

                      

Siinä mielessä poikkean tässä blogissa ilmoittamastani kaavasta, että silloin tällöin intoudun puhumaan myös runokokoelmista, joissa on mukana myös tekijän muunlaisia kirjallisia tuotoksia. Kenties tunnetuimman unkarilaisen runoilija Attila Józsefin (1905-1937) Läpinäkyvään leijonaan (1999) on koottu Hannu Launosen toimittamana pistäviä suomennoksia Józsefin tuotannosta, johon kuuluu runouden ohella elämäkerrallisia kirjoituksia, pienoistutkielmia ja kirjeitä. Józsefin runoutta on käännetty suomen kielelle myös teoksissa Vapauden tulet (1952), Unkarin lyyra (1970), Taivas irtosi maasta (1986) ja Viluinen kuningas (1992). 

Totuudenmukaisuuden nimissä on ilmaistava tunnustuksen sanoja, kun sen mahdollisuus annetaan: unkarilainen runous on ollut vuosia lähellä sydäntäni. En uskalla tietenkään väittää tuntevani unkarilaista runoutta läpikotaisin. Vuoden varrella vastaan on tullut sellaisia nimiä kuin Ferenc Juhász (1928-2015) ja László Nagy (1925-1978). Näistä edesmenneistä unkarilaisista runoilijoista Attila József on minulle tuorein tuttavuus. Attilaa pidetään koko Euroopan kirjallisuuden mittakaavassa merkittävänä tekijänä ja Unkarissa hänen tuotanto merkitsee paljon 1900-luvun unkarilaiselle kirjallisuudelle, joten minun mielestäni hänen runoutensa ansaitsee puheita ja kirjoituksia.

Uskon, että runoilijat pyrkivät teksteissään jossain määrin ratkaisemaan ihmisenä olemisen ongelmia. Hannu Launonen totesi (1999, 108) saman kuvaillessaan Attila Józsefin runoutta. Attila kirjoitti runoutta runouden vuoksi. Hän kuvaa runoissaan sitä todellisuutta, mitä Unkari ja koko Eurooppa eli varhain 1900-luvulla. Józsefin elämää varjostivat sairaudet ja mielenterveyden häiriöt. Nämä olivat Józsefin ongelmia, joita hän ei pystynyt ratkaisemaan muulla kuin sillä traagisella äärimmäisellä keinolla. Attilan elämä päättyi varhain, kun hän heittäytyi tavarajunan alle vuonna 1937 vain 32-vuotiaana. 

Tähän loppuun ilmoitan, että Attila ei tule olemaan ainoa unkarilainen runoilija, josta aion kirjoittaa tässä blogissa. Aion ottaa tarkempaan lukuotteeseen jossain vaiheessa Ferenc Juhászin Kukkiva maailmanpuu ja László Nagyn Uhri kuumalle tuulelle –runokokoelmat. Siinä mielessä aion pysyä omassa kirjoittamattomassa (paitsi tässä) kaavassani, että en tule ilmoittamaan, mikä on se kuukausi, jolloin aion käsitellä tiettyä runokokoelmaa.