IMG_0358.jpg

 

Tämä on minun ensimmäinen "kunnollinen" blogikirjoitukseni. Käsittelen sen kunniaksi suosikkirunoilijani Raimo Hartzellin (s. 1941) runokirjaa Myöhemmin samana kesänä. Raimo Hartzellin tuotanto runouden piirissä käsittää viisi kirjaa: Joku soittaa pianoa (1965), Myöhemmin samana kesänä (1967), Koiraa muistuttava pilvi (1968), Yksi onnellinen kevät (1974) ja Katu laulaa (1976). Tutustuin hänen tuotantoonsa alunperin hänen kolmannen ja viimeisen runokokoelman kautta. Oli haastavaa valita viidestä upeasta runokirjasta se, mistä kirjoittaa. Olisi ollut tasapuoleisesti erittäin hyvä valinta käsitellä mitä tahansa muuta runokirjaa. Valinta oli kuitenkin tehtävä. 

Raimo Hartzell on paljasjalkainen helsinkiläinen. Hän on ammatiltaan kuvaaja. Hän toimi mm. Manillaköysi –televisioelokuvan kuvaajana. Hänelle myönnettiin vuonna 1978 Jussi–palkinto parhaasta kuvauksesta Edith Södergranista kertovasta televisioelokuvassa Maa, jota ei ole ja vuonna 1986 televisioelokuvasta Jumala on kauneus. Hän on ainoa kuvaaja, joka on saanut televisioelokuvistaan parhaan kuvaajan Jussi-palkinnon kaksi kertaa. Hänen kuvaustyönsä on jatkunut 1960-luvulta aina 2000-luvulle. Hänen pääasiallisena työnantajana on toiminut Yleisradio. Hän on Suomen elokuvaajien liiton jäsen. 

Hartzellin runollisesta tuotannosta kolme runokirjaa julkaistiin 1960-luvulla ja loput kaksi 1970-luvulla. Hartzellin tuotanto istuu hyvin aikalaisrunoilijoiden ilmaisukeinoihin ja teemoihin. 1950-luvun modernismille vastalauseena tuli arkisemmat ilmaisut. Tähän on tietysti poikkeuksiakin. Esimerkiksi Toivo Laakson teoksessa Epäkiitolliset näyt (1966) havaittavissa surrealistisiakin ilmaisun tapoja. Näppituntumani on, että Hartzellin runokirjat ovat jääneet vähälle huomiolle, vaikka aikalaisarvosteluissa ovatkin saaneet positiivisia arvosteluja. 

Myöhemmin samana kesänä (1967) on tarina, jossa kirjallis-ilmaisulliset tyylit vaihtelevat kappaleittain. Teoksen alkupuoliskolla liikutaan urbaanissa Helsingissä ja lapsuuden maisemissa. Tunnelma on kaksivärinen: on mustaa, on valkoista. Mustavalkoisuudesta huolimatta voi olla kuitenkin varma, että jossain vaiheessa sataa lunta tai vettä. Myöhemmin samana kesänä liikkuu nykypäivän huojentuneissa tunnelmissa ja menneisyyden muistoissa. Nykypäivässä huojentavia tunteita herättää se, että pystyy tukeutumaan johonkin.

Omasta mielestäni Hartzellin runous ei notkahda mauttomuuksiin, vaan hänen runoistaan voi aistia sen, että niiden kuuluu olla juuri sellaisia, millaisena ne paperilla näyttävät, omalla tavallaan itsestäänselviä. Tekstit tarkoittavat täysin sitä, mitä siinä lukee. Hartzell ei kysy tai totea mitään turhaan. Tämä ei tarkoita sitä, että Hartzellin runot olisivat yksinkertaisia. Myöhemmin samana kesänä on kokoelma runoutta, jolla on paikkansa tyylinsä puolesta suomalaisessa 60-luvun runoudessa. 

 

Raimo Hartzellin kirjallinen tuotanto:

Joku soittaa pianoa (1965)

Myöhemmin samana kesänä (1967)

Koiraa muistuttava pilvi (1968)

Yksi onnellinen kevät (1974)

Katu laulaa (1976)

 

Aion kirjoittaa tästä lähtien yhden kirjoituksen kuukaudessa. Kirjoitus ilmestyy blogiini jokaisen kuukauden loppupuolella. Kuulemisiin!