keskiviikko, 31. heinäkuu 2019

Matti Tiisala: Se ei ollut ovi (1982)

unnamed-8.jpg

''Joku vielä muistaa Tiisalaa''. Nämä sanat kuulin, kun ostin Tiisalan runokirjaa antikvariaatista Tampereella. Olen kuullut nuo sanat ennenkin. Eri runoiljan teosten kontekstissa, tosin. 

Jatkan nyt pieneksi poikkeukseksi esikoiskokoelman esittelyä. Matti Tiisala (1955-2007) oli helsinkiläinen runoilija. Hän toimi ennen kirjailijaksi ryhtymistä lääkärinä. Se ei ollut ovi (1982) on Matti Tiisalan esikoiskokoelma, joka voitti ilmestymisvuotenaan J.H. Erkon palkinnon. Hänelle myönnettiin Valtion kirjallisuuspalkinto myöhemmin vuonna 1987. Hänen kirjallinen tuotanto koostuu kymmenistä runokokoelmista, joista iso osa on omakustanteita, joita hän julkaisi itse perustamansa kustannusyhtiön kautta. Hänen useita runokokoelmia (varsinkin hänen omakustanneteoksia) on saatavilla niukasti. Aforismiblogin Matti Tiisala -kirjoituksen mukaan hänen tuotantoaan koskevissa asioissa voi olla yhteydessä hänen perikuntaan. Aikalaisarvosteluissa muun muassa Aamulehden kirjallisuuskriitikkona toiminut kirjailija Kari Levola kiitti Tiisalaa kirkkaasta ja ilmavasta ilmaisustaan, jollaista ei ole Levolan mukaan tavattu kovin useaan otteeseen suomalaisessa sotien jälkeisessä runoudessa. Myös runoilija Leevi Lehto kirjoitti Tiisalasta positiiviseen sävyyn sanomalla, että Tiisala kirjoittaa Haavikko-tyylillä, modernismin hengessä omintakeisella tyylillä, jossa hän painottaa hallittua rytmiä ja tuo esille tapansa mukaan filosofisia kysymyksiä. Tiisala hyödynsi erilaisia väyliä runojensa julkaisuun. Hän julkaisia runojaan puhelintallenteina, irtolehtisinä ja internetissä. Hänen viisi teostaan julkaisi Otava. 

1980-luvulla runoudessa alkoi ilmetä rock-lyriikkaa ja jopa riimittelyä. 1980-luvun runoudesta puhuttaessa mainitansa saavat sellaiset tekijät kuin Tuomas Anhava, Eira Stenberg, Sirkka Turkka, Bo Carpelan, Helena Anhava ja Ilpo Tiihonen. Osa edellä mainituista olivat aloittaneet runouden julkaisemisen kauan ennen 1980-lukua. Turkka julkaisi ensimmäisensä vuonna 1973 (Huone avaruudessa), Stenberg jo vuonna 1966 (Kapina huoneessa) ja Tuomas Anhava aloitti jo 1950-luvun alkupuolella (Runoja, 1953). Matti Tiisala edustaa mielestäni 10-20-vuotta aikaisempaa sukupolvea ilmaisunsa puolesta. Kuten Leevi Lehto oikein totesi, Tiisalan runoudessa on läsnä modernismin henkeä. Se ei ollut ovi sisältää muun muassa proosarunoja ja aforistista runoutta. Kuten Leevi Lehtoa sanoi, hänen tyylinsä on  minustakin rytmillisesti tarkasti muotoiltua ja hallittua. Tiisala pysyttelee teemallisesti arkisissa asioissa, mutta osaa esittää myös tärkeitä kysymyksiä arkitodellisuuden luonteesta. Yleistunnelma Tiisalan esikoiskokoelmassa on mielestäni haikea. "Miehet kuolevat aikaisemmin / elettyään vähemmän aikaa." (ote sivulta s. 40) ja "Kaiken sen jälkeen, mitä tunsin, tunnen / kuitenkin kaipausta." (s. 49) kuuluvat kokoelman aforistisista kokoelman parhaimmistoon. Muista runoista suosikkeihini kuuluu esimerkiksi sivulla 58 ja 67 olevat tekstit. Sivulla 67 olevasta tekstistä on mainittava ainakin se, kuinka se yhdistää mielenkiintoisesti Saarikosken tyylin mukaista typografista asettelua ja proosarunon laatikkomaisuutta. 

"Runous on julmaa, / siksi se on kaunista ja totta. / Kului monta vuotta, / ja kukaan ei halunnut minua." (ote runosta sivulta 31). Ehkä runouden julmuus on Tiisalan kohdalla nykypäivän kontekstissa se, että hänestä puhutaan vähän. Vaikka tämäkin puheenvuoro onkin vaatimaton, aion sen antaa, enemmän kuin mielihyvin. 

Matti Tiisalan tuotanto Otavalla: 

  • Se ei ollut ovi (1982)
  • Uneksin kuun (1986)
  • Päiviesi aika (1988) 
  • Kuvioitu yö (1992) 
  • Kenen luokse me enää menisimme (1995)

sunnuntai, 30. kesäkuu 2019

Toivo Laakso: Epäkiitolliset näyt (1966)

unnamed-7.jpg

Toivo Laakso (s. 1944) tehnyt pitkän uran runoilijana ja kirjailijana. Ennen vapaaksi kirjailijaksi ryhtymistä hän toimi muun muassa vahtimestarina, kustantamovirkailijana ja mainostaiteilijana. Vapaaksi kirjailijaksi hän ryhtyi 80-luvulla. Kirjallista tuotantoa hän on tähän asti ehtinyt julkaista jo 1960-luvulta saakka. Epäkiitolliset näyt on hänen esikoisrunokokoelma. Laakso on julkaissut myös novellikokoelman Jumalten synty (1989) ja lyhytproosakokoelman Kummitus ja muita fantasioita (2000). Hänen pääsääntöisenä kustantamonaan on toiminut hänen julkaisu-uran aikana Otava. Laakso on julkaissut lähes kaksikymmentä runokokoelmaa. Hänen tunnetuin teoksensa lienee Sukua (1983), jonka avulla Laakso voitti valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 1984. 

Tyylillisesti Epäkiitolliset näyt on voidaan sijoittaa surrealistisen ja aforistisen runouden maastoon. Runokirjan kuvaston surrealistisuus näkyy myös Laakson itse suunnittelemissa vinjeteissä. Vinjetit ovat kuin epäluonnollisesti kasvavia ohdakkeita, joista sojottaa eri suuntiin tylppäpäisiä ulokkeita ja ne muodostavat etäisesti tuttuja muotoja. Vinjetit ovat sijoitettu kirjan kanteen ja jokaisen kappaleen alkuun. Kirjan kannen vinjetti muistuttaa tuolia, jolle on siunattu muodot, joiden seurauksena tuolille ei tee mieli istua. Ensimmäisen kappaleen alussa oleva vinjetti muistuttaa tyylillisesti luurankomaista hahmoa noudattaen Jean-Michel Basquiatin tyyliä. Toisen kappaleen vinjetissä on samalla tavalla tylppiä ulokkeita, mutta tyylilllisesti se muistuttaa Rorschachin musteläiskätestiä, joka hakee vielä muotoaan, josta muodostaa peilikuva. Kolmannen kappaleen vinjetissä ohdakkeet ovat kietoutuneet toisiinsa muodostaen epäsuhtaiset kalterit mustalle taustalle. 

Kuten mainittua, runokirja on jaettu kolmeen osaan. Jokaisella osalla on samanlainen tehtävä tarkastella maailmaa etäältä. Vain tarkasteluresoluutio vaihtuu kappaleiden välillä. Viimeisessä kappaleessa Laakso tarkastelee etäältä maapalloa omituisine ilmiöineen ja sairauksineen. Jokaisessa kappaleessa käy ilmi, että kuvattavat ilmiöt ovat Laakson ilmaisussa etäisiä. Etäisyyttä korostaa omaperäiset kielikuvat: "linnut tulivat parveillen/nokkien paidastani napit/ja piiloutuivat kenkääni silmässä" (s. 7), "tähdet ovat jääpiikkejä/lasisuonien verkolla" (s. 11), "tarkasti/ilman epäilyksen häivää/kohokirjainten hallusinaatio/imeytyy valittujen pohkeisiin" (s. 25). Kertoja on runoissa välillä minäkertoja ja välillä saman runon sisällä kertoja kuvailee mitä on ja mitä on tapahtunut.

Epäkiitolliset näyt ei ole pitkä kirja. Se sisältää 44 runoa, mutta jokainen  runo onnistuu pysäyttämään pitkäksikin aikaa. Se, että runo pysäyttää lukijan katsomaan on eritoten visuaalisen runouden tekijöille tärkeimpiä haasteita. Runokuvat Toivo Laakson esikoiskirjassa on omintakeista ja kuten takakannessa kirjoitetaan, "vailla kirjallisia kosketuskohtia". Sellaiset runokirjat kestävät aikaa ja pysyvät kiinnostavina.

perjantai, 31. toukokuu 2019

Mirkka Rekola: Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille (1972)

unnamed-6.jpg

Mirkka Rekola (1931-2014) oli Tampereella syntynyt runoilija, joka julkaisi runotuotantoaan ensimmäisen kerran 1950-luvulla.  Hän sai elinaikanaan lukuisia kirjallisuuspalkintoja, kuten valtion kirjallisuuspalkinnon neljä kertaa (vuosina 1966, 1969, 1973 ja 1982) ja Pro Finlandian vuonna 1982 sekä Samuli Paronen -palkinnon aforismeistaan vuonna 2007. Hän julkaisi ensimmäisen runokirjansa Vedessä palaa (1954) sen jälkeen, kun hän pääsi ylioppilaaksi. Hänen esikoisteos sai ristiriitaisen vastaanoton. Rekolan tyyliä pidettiin aikanaan vaikeaselkoisena. Hän piti ilmaisuaan "ei liian perinteisenä perinteisen runomitan ystäville, ei liian modernina modernistien ystäville". En tiedä johtuiko hänen saama ristiriitainen palaute siitä, että häneen kohdistunut kiinnostus kirjallisuudentutkimuksen piirissä alkoi varsinaisesti vasta 1990-luvulla. Oulun yliopiston kirjaston Finna-haku tuotti muutamia tuloksia (mm. yksi väitöskirja ja yksi pro gradu -tutkielma). Olen laittanut tämän blogikirjoituksen loppuun listan Mirkka Rekolan runoudesta kirjoitetuista tieteellisista teksteistä. Ensimmäinen Mirkka Rekolan runoutta koskeva korkean tason tutkimus julkaistiin vuonna 1997. 

Sain ponta tutustua Mirkka Rekolan tuotantoon Arto Lapin runojen kautta. Arto Lappi julkaisi vuonna 2018 runokokoelman nimeltä Veden ääret, joka on kirjoitettu valmiisiin otsikoihin, jotka Lappi on poinut kolmen runoilijan esikoisteosten otsikoista: Jyri Schreckin Lumi (1959), Harri Kaasalaisen Tuulastulet (1955) ja Mirkka Rekolan Vedessä palaa (1954). 

Mirkka Rekolan kirjoittaa aforistista ja proosallista runoutta. Tunnusomaisia piirteitä Rekolan teksteissä on dualismit ja vastakohdat: kesä/talvi, kaupunki/luonto, kuu/aurinko, elämä/kuolema. Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille on Rekolan kuudes runokokoelma vuodelta 1972 ja se on tähän asti (en ole kaikkiin teoksiin ehtinyt tutustumaan) henkilökohtainen suosikkini hänen tuotannostaan. Tässä teoksessa Rekola tuo hänen runoutensa aforistista ja proosallista puolta esille. Vaikka en pidä Rekolan runouteen osoitetun kiinnostuksen määrän riittämättömyyttä perusteltuna, se ei tarkoita sitä, etteikö Rekolan runous olisi vaikeasti hahmottuvaa. Useampi lukukerta on mielestäni Rekolan runojen kohdalla enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Luettua elämää -blogin kirjoittaja toi esille mielenkiintoisen näkökannan Rekolan teoksen tematiikkaan. Teoksen nimiruno, "Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille", joka on yksinään koko teoksen yksi parhaimmista teksteistä, voisi ihan hyvin ajatella käsittelevän homoseksuaalisuuden dekriminalisointia (1971). Nyt sen voi sanoa, kaikille. 

Onko teoksessa näkyvillä poliittisia vivahteita muita kuin nimirunossa? Muutaman lukukerran jälkeen sanottava on, että nimirunoa lukuunottamatta (joka ei ole mielestäni poliittisessa mielessä painava sanomaltaan) teoksesta ei mielestäni välity politiikka. Kuka tietää, ehkä se on vain hyvä asia. Piti teosta poliittisena manifestina tai ei, on siinä minun mielestäni oleellisena teemana muutos. Tämä tulee selväksi jo ensimmäisessä runossa ja viimeisessä lauseessa: "Enkä minä enää muista monivaiheista historiaa ellei se tule eteen ihmishahmoisena." Muutos tulee esille luonnonkuvaston ja Rekolalle tyypillisen symboliikan kautta.

Kyllä siinä akateemisen kiinnostuksen heräämisessä kesti. Kyllä siinä harmittavan kauan kesti, kun sain lukea Mirkka Rekolan runoja ensimmäistä kertaa. Rekolan symboliikka on säilyttänyt voimansa, omintakeisuutensa ja mysteerinsä, 47-vuotta Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille -kokoelman julkaisun jälkeen.

 

Mirkka Rekolan runous tutkimuksen kohteena:

Turja, Lea (1995): Mirkka Rekolan runon subjekti vuosien 1954-1961 runoteoksissa. (Pro gradu)

Enwald, Liisa (1997): Kaiken liikkeessä lepo: Monihahmotteisuus Mirkka Rekolan runoudessa. (Väitöskirja)

Kuva silmissä (2011): Näkökulmia Mirkka Rekolan kirjailijantyöhön. Toimittaneet Liisa Enwald, Eila Kostamo.

Helle, Anna et al. (2016): Tunteita ja tuntemuksia suomalaisessa kirjallisuudessa ("Päästäkää irti parantavat epidemiat!" : Mirkka Rekolan aforismit lukijaa herättelevinä affektiivisina tekoina / Katja Seutu)

Seutu, Katja (2016): Tyhjä pöytä on tilattu : Mirkka Rekolan runouden äärellä.

tiistai, 30. huhtikuu 2019

Sándor Csoóri: Ei kukaan, vain ystäväsi (1989)

unnamed-5.jpg

Olen käsitellyt aiemmissa blogikirjoituksissa Ferenc Juhászin ja Attila Joszefin valikoimateoksia. On kolmannen unkarilaisen runoilijan, Sándor Csoórin, vuoro.

Sándor Csoóri (1930-2016) tunnettiin elinaikanaan runojensa ohella esseistinä ja poliitikkona. Hän on kirjoittanut myös matkakertomuksia ja elokuvakäsikirjoituksia. Hänen ensimmäiset runonsa julkaistiin 1950-luvun alkupuolella. Vallanpitäjät saivat varhain tietää, että Csoóri ei ollut heidän tukijansa. Alkupään runoissaan hän kritisoi Mátyás Rákosin (Unkarin kommunistisen puolueen pääsihteeri vuosina 1945-1956) hallintoa. Luultavasti johtuen hänen kritiikistään kommunistihallintoa kohtaan, hän ei saanut tunnustuksi kirjallisesta työstään. Vasta 1980-luvulta lähtien hänelle on myönnetty useita palkintoja. Sándor Csoórin runoja on suomennettu kolmessa kokoelmassa: Otsasi hämärästä (1981), Ei kukaan, vain ystäväsi (1989) ja Sateiden ilmarata (1998). Otsasi hämärästä sisältää hänen toivomuksestaan runoja 1960 ja 1970-luvulta. Sateiden ilmarata on kokoelma hänen viimeisimpiä runojaan 1990-luvulla. Ei kukaan, vain ystäväsi myös keskittyy hänen ilmestymisvuosikymmenen tuotantoon, mutta teos sisältää myös runokokoelmien ulkopuolisia teoksia. Teoksessa on kaksi esseetä, joista toinen on julkaistu 1970-luvulla. Sándor Csoórin runoja löytyy myös Anna-Maija Raittilan toimittamasta unkarilaisen runouden kokoelmasta Kaivojen maa (1970).

Poliittisen runouden jälkeen hänen tekstinsä sai henkilökohtaisempia ja surrealistisempia sävyjä 1960-luvulta lähtien. Hänen lyriikkansa on ollut koko hänen uransa ajan muutoksessa. Muutos on myös hänen runojensa teemana monessa mielessä. Kuten László Nagy, myös Sándor Csoóri kantaa huolta muutoksesta ja talonpoikaiskulttuurin merkityksen vähenemisestä Unkarissa. Csoóri kuuluu siihen sukupolveen, jolla oli häntä aikaisempaa sukupolvea enemmän mahdollisuuksia. Hänen vanhempansa olivat maanviljeilijöitä. Csoórin runoudessa nousee esille mennyt Unkari ja suunta, johon Unkari on pahimmassa tapauksessa menossa. Csoórin huolena on, että tietyt aiemman ajan maailman arvot menettävät merkityksensä tulevaisuudessa. Aikaisempiin käsittelemiini unkarilaisiin runoilijoihin verrattuna, Sándor Csoórin teemat eivät ole rajusti poikkeavia. Esimerkiksi se, että runo on omistettu jollekin kuuluisalle unkarilaiselle on läsnä Csoórin runoissa. Hän on omistanut ns. virkaveljelleen László Nagylle tekstin nimeltä "László Nagy'n manaus" (Nagy László megidézése). Csoóri tunsi Unkarin historian ja käsitteleekin sen teemoja useassa kokoelman runoissa. Kuten Ferenc Juhászin kokoelmassa, Ei kukaan, vain ystäväsi sisältää runon, jossa käsitellään vapaustaistelijaa, talonpoikien pyhimyksenä pidettyä György Dozsaa.

Ei kukaan, vain ystäväsi valikoimateoksen huippuhetkiin kuuluu mielestäni ensimmäisessä luvussa oleva runo "Maailma ympärilläni metsittyy - ystävilleni". Kyseisessä runossa esiintyy yksi Csoórin runouden teemoista: ison rakkauden menetys. Samaa teemaa Csoóri käsittelee runossa "Taaksejäänyt kuumehoure". Toinen teoksen huippuhetkistä osuu myös samaan lukuun kuin Maailma ympärilläni metsittyy. "Odotus keväässä" on nimensä mukaisesti kuvaus kaipauksesta. Kiinnostava seikka Ei kukaan, vain ystäväsi valikoimateoksessa on loppupäässä sijaitseva luku "Hyvästit Suomelle". Hannu Launosen esipuheesta käy ilmi, että Sándor Csoóri oli kiinnostunut Suomesta. Hänen vähäinen kiinnostuksensa ei suotta ole se, että hän on kääntänyt unkariksi Béla Jávorszkyn kanssa muun muassa Bo Carpelania, Paavo Haavikkoa, Lassi Nummea ja Matti Rossia. Jávorszky on Ei kukaan, vain ystäväsi valikoimateoksen toinen suomentajista. Hyvästit Suomelle luvusta löytyy myös kolmas teoksen huippuhetki, runo nimeltä "Maailman muistomerkit".

sunnuntai, 31. maaliskuu 2019

Erkki Ahonen: Hyppy (1960)

unnamed-4.jpg

Onko runouden piirissä monia sellaisia tekijöitä, joiden esikoisteokset ja vielä ainokaiseksi jääneet teokset olisivat heidän ehdottomia taidonnäytteitä? Erkki Ahonen saattaa olla yksi niistä tekijöistä.

Erkki Ahonen (1932-2010) oli kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu pääasiassa proosakirjallisuutta ja yksi runokirja. Hän sai valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 1968. Hän syntyi Kiuruvedellä ja kuoli Turussa. Hän toimi ennen kirjailijan uraa opettajana. Karkkilalainen runoilija Mari Velin on yksi Erkin lapsista. Erkki Ahosesta pystyy kirjoittamaan erilaisia artikkeleita liittyen hänen kirjalliseen tuotantoon: toisaalta voi paneutua hänen runoihin, hänen romaaneihin vuodesta 1961 vuoteen 1967 tai hänen scifikirjoihin. Saattaa olla, että Erkki Ahonen tunnetaan pääosin hänen scifi-kirjallisuudestaan. Olen kiinnostunut hyvien kirjoittajien unohdetuista runokirjoista. Erkki Ahosen Hyppy kuuluu tähän kategoriaan.  Aikalaisarvosteluissa Hyppy sai positiivista palautetta, jossa kiiteltiin Ahosen ytimekästä ilmaisua. 

Kuten todettua Hyppy sisältää laajasti erilaisista aiheista ytimekästä, melkein aforistista runoutta. Teos on hyvin pitkälti kokoelma runoja, jotka eivät muodosta varsinaista kehyskertomusta. Aikalaisarvosteluissa puhutaan, että Erkki Ahosen runoudessa vaikuttaa modernismi. Tämä pitää vapaamuotoisuutensa ja riimittömyytensä vuoksi toki paikkansa. Toisaalta jokainen runo on nimetty ja jokaisen runon nimi viittaa selkeästi runossa mainittuun termiin tai teemaan, mikä viittaa osin perinteisempään tapaan tuoda esille runon sanomaa. Nimetyt runot kertovat myös siitä, että runojen nimillä on runon sisällön kannalta merkitystä.

Hyppy on 94 sivuinen kirja, joka jakaantuu kahdeksaan kappaleeseen.  Hyppy -teoksen huippuhetkiä on mielestäni useita. Henkilökohtaisia suosikkejani ovat runot Kirkot (s. 21), Talo rannalla (s. 34), Verhot (s. 39), Vaatimatonta (s. 44) ja Ylävirralta (s. 56-57). Runoja yhdistävät tekijät ovat tarkka ja persoonallinen kieli sekä omaperäinen maailmankuva. Osa runoista ovat pieniä, mutta ne onnistuvat sisällyttää itseensä pienestä koostaan huolimatta suhteellisen kookkaita mysteereitä. 

Mysteeri on minulle myös se, miksi Hyppy on jäänyt niin vähälle huomiolle. Ensi vuonna tulee 60-vuotta Hypyn julkaisusta. Olisi ilo nähdä Hypystä uusi painos.