maanantai, 30. syyskuu 2019

Pentti Saarikoski: Mitä tapahtuu todella? (1962)

IMG-1272.jpg

Pentti Saarikoski (1937-1983) oli merkittävä kirjallinen hahmo Suomen kirjallisuushistoriassa 1900-luvulla. Hän kirjoitti runoutta, käännöskirjallisuutta, proosaa, päiväkirjoja, elokuvakäsikirjoituksia ja pakinoita. Pakinoita hän kirjoitti Ylioppilaslehteen, Kansan Uutisiin ja Uuteen Suomeen. Hänen proosatuotanto ei ole kerännyt kriitikoiden silmissä positiivista tunnustusta. Tämä on mielestäni sääli. Hänen pienoisromaaninsa Aika Prahassa on yksi suosikkikirjojani. Kieltämättä hän oli lievästi sanottuna tuottelias kirjallisuuden kääntäjä. Hänen tunnetuimpiin käännöstöihinsä kuuluvat muun muassa J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa,  James Joycen Odysseus, Xenophonin Sokrates ja Aristoteleen Runousoppi. Myöhemmin hänen käännöstuotantoaan onkin käsitelty enemmänkin kriittisillä silmillä. Totta on, että hän teki paljon käännöstöitä uransa aikana, mistä useat hän teki puhtaasti rahan takia. Hän pitää kirjallisesta tuotannostaan merkittävimpinä hänen päiväkirjojaan ja runouttaan.

Saarikosken runollinen tuotanto jakautuu useaan kauteen. Ensimmäinen kausi on ns. kreikkalainen kausi, joka käsittää teokset Runoja, Toisia runoja sekä Runot ja Hipponaksin runot. "Vanhuuden runot" -kausi käsittää Tiarnia -kirjojen sarjan. Tyylillisesti merkittävänä kautena pidetään hänen marxilaisvaikutteista runouden kauttaan, joka alkaa teoksesta Mitä tapahtuu todella? (1962).  Mitä tapahtuu todella? on Saarikosken runotuotannossa uudenlaisen ilmaisun aikakauden alku. Modernistinen runoilmaisu jäi taakse ja Saarikoski hyödynsi 1960-luvulta lähtien avantgardistisempaa ja typografisesti kokeilevaa ilmaisua. Typografisen ilmaisun kokeellisuudella tarkoitan säkeiden sivuasettelun kokeellisuutta. Säkeet on aseteltu sivuille entistä vapaammalla tavalla.

Typografinen kokeellisuus luo vaikutelman sanomalehden selailusta. Yhteiskunnallisia teemoja käsittelevä Mitä tapahtuu todella? on hektistä luettavaa ja sitä se varmasti tavoitteleekin. Miten kirjaa tulisi sitten lukea? Olen lukenut nykyajan runoutta käsitteleviä poetiikkateoksia, joissa puhutaan paljon kotimaan runouden jälkimodernismista ja kokeellisuudesta. Saarikosken Mitä tapahtuu todella? -kokoelman runoutta käsitellään muun muassa John Ashburyn runouden ohella. John Ashburyn ja Pentti Saarikosken runoutta käsitellään eritoten kirjassa Runous Plus. Mitä tapahtuu todella? -runokokoelmaa pidetään nykyajan runouden tutkimuksen valossa jälkimodernina runoutena. Teoksen tekstejä ei ole nimetty ja kokonaisuus tuntuu olevan yhtä jatkumoa sekä jäsentymätöntä aikansa tarkastelua. 

Suosittelen Saarikosken elämästä kiinnostuneita tutustumaan Pekka Tarkan kirjoittamiin elämäkertoihin, joissa käsitellään  hänen elämäänsä aina syntymästä kuolemaan. Tarkan ensimmäinen elämäkerta ilmestyi vuonna 1996 (Vuodet 1937-1963) ja toinen 2003 (Vuodet 1964-1983).

lauantai, 31. elokuu 2019

Pekka Kejonen: Runoja, tavallaan (1983)

unnamed-9.jpg

Pekka Kejonen (s. 1941) on kuopiolaissyntyinen kirjailija ja runoilija. Nykyään hän asuu Mänttä-Vilppulassa (ent. Vilppula) vaimonsa kanssa. Hän toimi ennen myös jazz-muusikkona. Hän on julkaissut yli 10 runokirjaa, 5 proosateosta ja kirjallisuusarvosteluita Kansan sanaan, Kansan uutisiin ja Parnassoon. Hänelle on myönnetty useita kirjallisuuspalkintoja, joista ensimmäinen, Valtion kirjallisuuspalkinto myönnettiin hänelle jo vuonna 1967. Hänelle myönnettiin myös Valtion taiteilijaeläke vuonna 1979 hänen ollessa vasta alle 40-vuotias. Kirjoittajana hän ei ole kouluttautunut, kuten monet muut runoilijat. Kejonen kävi aikanaan vain kolme vuotta oppikoulua. Ammattikirjailijaksi hän ryhtyi 1960-luvulla. Hänen ensimmäinen kirjansa on vuonna 1963 julkaistu Jamit ja hänen ensimmäinen runokirja on Hotelli huminan lauluja (1972). 

1980-luku oli runojen osalta eräiden mielipiteiden mukaan vaisua aikaa. Edellisessä blogipäivityksessä oleva runokokoelma Matti Tiisalan Se ei ollut ovi kirjoitettiin kyseisellä vuosikymmenellä ja se on tyylillisesti hiottua modernistista runoutta. Pekka Kejosen toisen 80-luvun runokirjan Runoja, tavallaan (1983) voidaan sanoa olevan myös tyylillisesti hiottua, mutta myös herkkää ja Kejosen tyylin mukaisesti myös humoristista. En tiedä, johtuuko 1980-lukuun liittyvä mielipiteellinen nihkeys tietämättömyyteen vai oikeasti koettuun ilmaisullisen runoilmapiirin vaisuuteen ja muutoksettomuuteen, mutta minusta Pekka Kejonen teki kyseisenä vuosikymmenenä runoilijana sellaisen tyylivaihdoksen, jollaisesta itse henkilökohtaisesti haluan, että hänet muistetaan. Kejosen 80-luvun ensimmäinen kokoelma Kotomaani koko kuva (1981) otettiin jo etäisyyttä 70-luvun ilmaisuun. Runoja, tavallaan sisältää edeltäjäänsä verrattuna paljon tiiviimpää ilmaisua, joka paikoin muistuttaa japanilaisia poljettomia runomittoja (tankoja, haikuja). Haikujen ja tankojen tyyliin, Kejosen runoissa luonto on lähellä. Sitä kuulostellaan rauhallisesti pysähtyen kuin sillä olisi oma kielensä, jota on kärsivällisesti opiskeltava. Kokoelman runoissa luontoa tarkasteleva oppii omat rajallisuutensa ja muutoksen, kuten sivulla 62 olevassa runossa: "Katson kuvaani / sinussa. / En ole tyytyväinen. / Onnellinen olen." (s. 62) 

Kejonen on sanonut, että hänen 60-luvun kirjojen "Pekka Kejonen" on mielenkiintoinen, vaikkakin hyvin rankka samaistumiskohde. 1980-luvun Pekka Kejosessa levottomuus loistaa poissaolollaan ja näyttää saavuttaneen rauhan, menettämättä mielenkiintoaan ympäristöönsä. 

keskiviikko, 31. heinäkuu 2019

Matti Tiisala: Se ei ollut ovi (1982)

unnamed-8.jpg

''Joku vielä muistaa Tiisalaa''. Nämä sanat kuulin, kun ostin Tiisalan runokirjaa antikvariaatista Tampereella. Olen kuullut nuo sanat ennenkin. Eri runoiljan teosten kontekstissa, tosin. 

Jatkan nyt pieneksi poikkeukseksi esikoiskokoelman esittelyä. Matti Tiisala (1955-2007) oli helsinkiläinen runoilija. Hän toimi ennen kirjailijaksi ryhtymistä lääkärinä. Se ei ollut ovi (1982) on Matti Tiisalan esikoiskokoelma, joka voitti ilmestymisvuotenaan J.H. Erkon palkinnon. Hänelle myönnettiin Valtion kirjallisuuspalkinto myöhemmin vuonna 1987. Hänen kirjallinen tuotanto koostuu kymmenistä runokokoelmista, joista iso osa on omakustanteita, joita hän julkaisi itse perustamansa kustannusyhtiön kautta. Hänen useita runokokoelmia (varsinkin hänen omakustanneteoksia) on saatavilla niukasti. Aforismiblogin Matti Tiisala -kirjoituksen mukaan hänen tuotantoaan koskevissa asioissa voi olla yhteydessä hänen perikuntaan. Aikalaisarvosteluissa muun muassa Aamulehden kirjallisuuskriitikkona toiminut kirjailija Kari Levola kiitti Tiisalaa kirkkaasta ja ilmavasta ilmaisustaan, jollaista ei ole Levolan mukaan tavattu kovin useaan otteeseen suomalaisessa sotien jälkeisessä runoudessa. Myös runoilija Leevi Lehto kirjoitti Tiisalasta positiiviseen sävyyn sanomalla, että Tiisala kirjoittaa Haavikko-tyylillä, modernismin hengessä omintakeisella tyylillä, jossa hän painottaa hallittua rytmiä ja tuo esille tapansa mukaan filosofisia kysymyksiä. Tiisala hyödynsi erilaisia väyliä runojensa julkaisuun. Hän julkaisia runojaan puhelintallenteina, irtolehtisinä ja internetissä. Hänen viisi teostaan julkaisi Otava. 

1980-luvulla runoudessa alkoi ilmetä rock-lyriikkaa ja jopa riimittelyä. 1980-luvun runoudesta puhuttaessa mainitansa saavat sellaiset tekijät kuin Tuomas Anhava, Eira Stenberg, Sirkka Turkka, Bo Carpelan, Helena Anhava ja Ilpo Tiihonen. Osa edellä mainituista olivat aloittaneet runouden julkaisemisen kauan ennen 1980-lukua. Turkka julkaisi ensimmäisensä vuonna 1973 (Huone avaruudessa), Stenberg jo vuonna 1966 (Kapina huoneessa) ja Tuomas Anhava aloitti jo 1950-luvun alkupuolella (Runoja, 1953). Matti Tiisala edustaa mielestäni 10-20-vuotta aikaisempaa sukupolvea ilmaisunsa puolesta. Kuten Leevi Lehto oikein totesi, Tiisalan runoudessa on läsnä modernismin henkeä. Se ei ollut ovi sisältää muun muassa proosarunoja ja aforistista runoutta. Kuten Leevi Lehtoa sanoi, hänen tyylinsä on  minustakin rytmillisesti tarkasti muotoiltua ja hallittua. Tiisala pysyttelee teemallisesti arkisissa asioissa, mutta osaa esittää myös tärkeitä kysymyksiä arkitodellisuuden luonteesta. Yleistunnelma Tiisalan esikoiskokoelmassa on mielestäni haikea. "Miehet kuolevat aikaisemmin / elettyään vähemmän aikaa." (ote sivulta s. 40) ja "Kaiken sen jälkeen, mitä tunsin, tunnen / kuitenkin kaipausta." (s. 49) kuuluvat kokoelman aforistisista kokoelman parhaimmistoon. Muista runoista suosikkeihini kuuluu esimerkiksi sivulla 58 ja 67 olevat tekstit. Sivulla 67 olevasta tekstistä on mainittava ainakin se, kuinka se yhdistää mielenkiintoisesti Saarikosken tyylin mukaista typografista asettelua ja proosarunon laatikkomaisuutta. 

"Runous on julmaa, / siksi se on kaunista ja totta. / Kului monta vuotta, / ja kukaan ei halunnut minua." (ote runosta sivulta 31). Ehkä runouden julmuus on Tiisalan kohdalla nykypäivän kontekstissa se, että hänestä puhutaan vähän. Vaikka tämäkin puheenvuoro onkin vaatimaton, aion sen antaa, enemmän kuin mielihyvin. 

Matti Tiisalan tuotanto Otavalla: 

  • Se ei ollut ovi (1982)
  • Uneksin kuun (1986)
  • Päiviesi aika (1988) 
  • Kuvioitu yö (1992) 
  • Kenen luokse me enää menisimme (1995)

sunnuntai, 30. kesäkuu 2019

Toivo Laakso: Epäkiitolliset näyt (1966)

unnamed-7.jpg

Toivo Laakso (s. 1944) tehnyt pitkän uran runoilijana ja kirjailijana. Ennen vapaaksi kirjailijaksi ryhtymistä hän toimi muun muassa vahtimestarina, kustantamovirkailijana ja mainostaiteilijana. Vapaaksi kirjailijaksi hän ryhtyi 80-luvulla. Kirjallista tuotantoa hän on tähän asti ehtinyt julkaista jo 1960-luvulta saakka. Epäkiitolliset näyt on hänen esikoisrunokokoelma. Laakso on julkaissut myös novellikokoelman Jumalten synty (1989) ja lyhytproosakokoelman Kummitus ja muita fantasioita (2000). Hänen pääsääntöisenä kustantamonaan on toiminut hänen julkaisu-uran aikana Otava. Laakso on julkaissut lähes kaksikymmentä runokokoelmaa. Hänen tunnetuin teoksensa lienee Sukua (1983), jonka avulla Laakso voitti valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 1984. 

Tyylillisesti Epäkiitolliset näyt on voidaan sijoittaa surrealistisen ja aforistisen runouden maastoon. Runokirjan kuvaston surrealistisuus näkyy myös Laakson itse suunnittelemissa vinjeteissä. Vinjetit ovat kuin epäluonnollisesti kasvavia ohdakkeita, joista sojottaa eri suuntiin tylppäpäisiä ulokkeita ja ne muodostavat etäisesti tuttuja muotoja. Vinjetit ovat sijoitettu kirjan kanteen ja jokaisen kappaleen alkuun. Kirjan kannen vinjetti muistuttaa tuolia, jolle on siunattu muodot, joiden seurauksena tuolille ei tee mieli istua. Ensimmäisen kappaleen alussa oleva vinjetti muistuttaa tyylillisesti luurankomaista hahmoa noudattaen Jean-Michel Basquiatin tyyliä. Toisen kappaleen vinjetissä on samalla tavalla tylppiä ulokkeita, mutta tyylilllisesti se muistuttaa Rorschachin musteläiskätestiä, joka hakee vielä muotoaan, josta muodostaa peilikuva. Kolmannen kappaleen vinjetissä ohdakkeet ovat kietoutuneet toisiinsa muodostaen epäsuhtaiset kalterit mustalle taustalle. 

Kuten mainittua, runokirja on jaettu kolmeen osaan. Jokaisella osalla on samanlainen tehtävä tarkastella maailmaa etäältä. Vain tarkasteluresoluutio vaihtuu kappaleiden välillä. Viimeisessä kappaleessa Laakso tarkastelee etäältä maapalloa omituisine ilmiöineen ja sairauksineen. Jokaisessa kappaleessa käy ilmi, että kuvattavat ilmiöt ovat Laakson ilmaisussa etäisiä. Etäisyyttä korostaa omaperäiset kielikuvat: "linnut tulivat parveillen/nokkien paidastani napit/ja piiloutuivat kenkääni silmässä" (s. 7), "tähdet ovat jääpiikkejä/lasisuonien verkolla" (s. 11), "tarkasti/ilman epäilyksen häivää/kohokirjainten hallusinaatio/imeytyy valittujen pohkeisiin" (s. 25). Kertoja on runoissa välillä minäkertoja ja välillä saman runon sisällä kertoja kuvailee mitä on ja mitä on tapahtunut.

Epäkiitolliset näyt ei ole pitkä kirja. Se sisältää 44 runoa, mutta jokainen  runo onnistuu pysäyttämään pitkäksikin aikaa. Se, että runo pysäyttää lukijan katsomaan on eritoten visuaalisen runouden tekijöille tärkeimpiä haasteita. Runokuvat Toivo Laakson esikoiskirjassa on omintakeista ja kuten takakannessa kirjoitetaan, "vailla kirjallisia kosketuskohtia". Sellaiset runokirjat kestävät aikaa ja pysyvät kiinnostavina.

perjantai, 31. toukokuu 2019

Mirkka Rekola: Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille (1972)

unnamed-6.jpg

Mirkka Rekola (1931-2014) oli Tampereella syntynyt runoilija, joka julkaisi runotuotantoaan ensimmäisen kerran 1950-luvulla.  Hän sai elinaikanaan lukuisia kirjallisuuspalkintoja, kuten valtion kirjallisuuspalkinnon neljä kertaa (vuosina 1966, 1969, 1973 ja 1982) ja Pro Finlandian vuonna 1982 sekä Samuli Paronen -palkinnon aforismeistaan vuonna 2007. Hän julkaisi ensimmäisen runokirjansa Vedessä palaa (1954) sen jälkeen, kun hän pääsi ylioppilaaksi. Hänen esikoisteos sai ristiriitaisen vastaanoton. Rekolan tyyliä pidettiin aikanaan vaikeaselkoisena. Hän piti ilmaisuaan "ei liian perinteisenä perinteisen runomitan ystäville, ei liian modernina modernistien ystäville". En tiedä johtuiko hänen saama ristiriitainen palaute siitä, että häneen kohdistunut kiinnostus kirjallisuudentutkimuksen piirissä alkoi varsinaisesti vasta 1990-luvulla. Oulun yliopiston kirjaston Finna-haku tuotti muutamia tuloksia (mm. yksi väitöskirja ja yksi pro gradu -tutkielma). Olen laittanut tämän blogikirjoituksen loppuun listan Mirkka Rekolan runoudesta kirjoitetuista tieteellisista teksteistä. Ensimmäinen Mirkka Rekolan runoutta koskeva korkean tason tutkimus julkaistiin vuonna 1997. 

Sain ponta tutustua Mirkka Rekolan tuotantoon Arto Lapin runojen kautta. Arto Lappi julkaisi vuonna 2018 runokokoelman nimeltä Veden ääret, joka on kirjoitettu valmiisiin otsikoihin, jotka Lappi on poinut kolmen runoilijan esikoisteosten otsikoista: Jyri Schreckin Lumi (1959), Harri Kaasalaisen Tuulastulet (1955) ja Mirkka Rekolan Vedessä palaa (1954). 

Mirkka Rekolan kirjoittaa aforistista ja proosallista runoutta. Tunnusomaisia piirteitä Rekolan teksteissä on dualismit ja vastakohdat: kesä/talvi, kaupunki/luonto, kuu/aurinko, elämä/kuolema. Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille on Rekolan kuudes runokokoelma vuodelta 1972 ja se on tähän asti (en ole kaikkiin teoksiin ehtinyt tutustumaan) henkilökohtainen suosikkini hänen tuotannostaan. Tässä teoksessa Rekola tuo hänen runoutensa aforistista ja proosallista puolta esille. Vaikka en pidä Rekolan runouteen osoitetun kiinnostuksen määrän riittämättömyyttä perusteltuna, se ei tarkoita sitä, etteikö Rekolan runous olisi vaikeasti hahmottuvaa. Useampi lukukerta on mielestäni Rekolan runojen kohdalla enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Luettua elämää -blogin kirjoittaja toi esille mielenkiintoisen näkökannan Rekolan teoksen tematiikkaan. Teoksen nimiruno, "Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille", joka on yksinään koko teoksen yksi parhaimmista teksteistä, voisi ihan hyvin ajatella käsittelevän homoseksuaalisuuden dekriminalisointia (1971). Nyt sen voi sanoa, kaikille. 

Onko teoksessa näkyvillä poliittisia vivahteita muita kuin nimirunossa? Muutaman lukukerran jälkeen sanottava on, että nimirunoa lukuunottamatta (joka ei ole mielestäni poliittisessa mielessä painava sanomaltaan) teoksesta ei mielestäni välity politiikka. Kuka tietää, ehkä se on vain hyvä asia. Piti teosta poliittisena manifestina tai ei, on siinä minun mielestäni oleellisena teemana muutos. Tämä tulee selväksi jo ensimmäisessä runossa ja viimeisessä lauseessa: "Enkä minä enää muista monivaiheista historiaa ellei se tule eteen ihmishahmoisena." Muutos tulee esille luonnonkuvaston ja Rekolalle tyypillisen symboliikan kautta.

Kyllä siinä akateemisen kiinnostuksen heräämisessä kesti. Kyllä siinä harmittavan kauan kesti, kun sain lukea Mirkka Rekolan runoja ensimmäistä kertaa. Rekolan symboliikka on säilyttänyt voimansa, omintakeisuutensa ja mysteerinsä, 47-vuotta Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille -kokoelman julkaisun jälkeen.

 

Mirkka Rekolan runous tutkimuksen kohteena:

Turja, Lea (1995): Mirkka Rekolan runon subjekti vuosien 1954-1961 runoteoksissa. (Pro gradu)

Enwald, Liisa (1997): Kaiken liikkeessä lepo: Monihahmotteisuus Mirkka Rekolan runoudessa. (Väitöskirja)

Kuva silmissä (2011): Näkökulmia Mirkka Rekolan kirjailijantyöhön. Toimittaneet Liisa Enwald, Eila Kostamo.

Helle, Anna et al. (2016): Tunteita ja tuntemuksia suomalaisessa kirjallisuudessa ("Päästäkää irti parantavat epidemiat!" : Mirkka Rekolan aforismit lukijaa herättelevinä affektiivisina tekoina / Katja Seutu)

Seutu, Katja (2016): Tyhjä pöytä on tilattu : Mirkka Rekolan runouden äärellä.