torstai, 2. tammikuu 2020

Uusi nimi: Muistutan kaukaisista maista

Tämän blogikirjoituksen pidän suhteellisen lyhyenä. Ilmoitan, että olen vaihtanut blogin nimeksi "Muistutan kaukaisista maista". Muistutan elävien kirjoista ei tuntunut enää hyvältä. 

Idean sain nimeen Gunnar Ekelöfin runon suomennoksesta (suom. Tuomas Anhava) Minä kirjoitan sinulle kaukaisesta maasta. Kyseinen runo on yksi minun suosikkiteksteistäni. 

Ei tästä sen kummemmin. Päivitys tulee pian. 

lauantai, 30. marraskuu 2019

Kaarlo Kramsu: Runoelmia (1878, 1887)

 

unnamed.jpg

 

Tässä blogipäivityksessä käsittelen poikkeuksellisesti kahta runoteosta, Kaarlo Kramsun Runoelmia -teoksia, jotka Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi yksissä kansissa. Teokset alun perin julkaistiin vuosina 1878 ja 1887. Ensimmäinen runoelmia julkaistiin omakustanteena ja vuoden 1887 Runoelmia julkaisi WSOY. Kaarlo Kramsu (1855-1895) syntyi Oulussa kaksikieliseen kuusilapsisen perheen kuopukseksi. Hänen isänsä Antti Kramsu toimi Oulussa renkinä ja hänen äitinsä Brita Lisa Anglén oli puuseppämestarin tytär. Perheen taloudellisen tilanteen vaatimattomuudesta huolimatta he halusivat taata lapsilleen koulutuksen. Kaarlo ei menestynyt teinivuosinaan koulussa, mutta sai julkaistuksi runojaan paikallisessa Pohjotar -lehdessä ja oli aktiivinen kirjaston käyttäjä sekä kirjallisuuden ja historian harrastaja. Hänen ensimmäisissä runoissaan (sai julkaistuksi Pohjotar -lehdessä jo 14-vuotiaana) on jo havaittavissa ne teemat, joita tavataan Runoelmia -teosten lyyrikoissa, kansallismielisyys ja kielikysymykset. Hän osallistui osakuntansa kirjallisuuskilpailuun 1870-luvulla ja sai silloin Porthan-juhlassa 175 markan rahapalkinnon.

Kaarlo Kramsu oli töissä useassa lehdessä. Lehtimiehen työt alkoi Oulussa paikallislehti Oulun-Wiikko Sanomissa vuonna 1878. Lehti lopetti pian ja Kramsu siirtyi vuonna 1880 Oulun lehden päätoimittajaksi, jona hän toimi noin kaksi vuotta. Varsinkin hänen aikansa toimittajana Oulussa oli kielikysymyksen kontekstissa hyvin kiivasta ja raskastakin aikaa. Kiistakumppaneina olivat aikanaan Oulun-Wiikko Sanomat ja ruotsinkielinen Uleåborgs tidning. Hän kirjoitti Oulussa ollessaan suomalaisuuden ja suomen kielen puolesta puhuvia kannanottoja. Hän lopulta muutti pois kotikaupungistaan osin väsyttyään puoluepoliittisiin kiistoihin. Kramsun lehtikirjoitukset käsittelivät usein sen aikaisia pinnalla olleita aiheita, kuten koulutusta ja suomen kielen asemaa. Päätoimittajakautensa jälkeen hän siirtyi opiskelemaan Helsinkiin, mutta ei menestynyt opinnoissaan. Tämän jälkeen hän työskenteli usean lehden toimituksessa Etelä-Suomessa. Rahattomuus ja sairaudet vaivasivat eloa Helsingissä. Velkojien pelossa hän muutti vuonna 1884 Turkuun, jossa hän asui vain vuoden. Turusta hän muutti Raumaan, jossa hän työskenteli lehden toimittajana, osan aikaa kaupunginvaltuuston sihteerinä ja alakoulun opettajana. Hänen viimeinen työpaikkansa oli Satakunta -lehden toimituksessa Porissa. Hänen sairautensa paheni ja hän joutui Kuopion Niuvanniemen mielisairaalaan vuonna 1891. Kramsu kuoli Niuvanniemessä vuonna 1895 39-vuotiaana. 

Runoelmia kokoelman runot ilmestyivät aikana, jolloin suomenkielistä runoutta saati kirjallisuutta julkaistiin todella vähän. Runoutta ilmestyi 1870-luvulla todella vähän. Runoutta ilmestyi tähän aikaan usein vain ylioppilasalbumeissa. Runoelmia teoksesta on sanottava huomionarvoisena seikkana se, että tekstit ovat julkaistu sellaisenaan ja niitä on muokattu hyvin vähän tai tuskin ollenkaan. Kramsun runoutta voi kuvata vähäeleisenä ja iskevänä. Runot noudattavat hyvin kurinalaisesti riimirunoutta, jossa säkeistössä ensimmäisen säkeen loppuriimi toistuu kolmannessa säkeessä ja toisen säkeen neljännessä. Teemallisesti Kramsun runoja on luonnehdittu synkiksi ja pessimistisiksi ja yhden näkemyksen mukaan hänen runojensa rivien välistä välittyy kuva sairaasta, velkaantuneesta ja opinnoissaan epäonnistuneesta runoilijasta. Toinen puoli huomioi Kramsun runouden ironisia, kunnianhimoisia ja niin sanotusti ihmisen olemuksen energisyyttä korostavia puolia. Molemmat näkökulmat ovat mielestäni perusteltavissa. Helsingin Sanomien vuoden 1994 artikkelissa Kramsun runo "Onneton" valittiin Suomen synkimmäksi runoksi ja runo "Matti Nielu" kertoo alkoholismista ilkikurisella ironisuudella. 

SKS:n Runoelmia kokoelma sisältää suurimman osan Kramsun runotuotannosta. Ulkopuolelle ovat jääneet ainoastaan hänen ylioppilasaikoinaan kirjoittamansa tekstit ja vuonna 1887 jälkeen kirjoittamansa muutama runo, kuten juhlarunoksi kirjoitettu "Pentti Pouttu". Yleisesti sanottuna molemmat Runoelmia kokoelmat eivät ole tyylillisesti toisistaan poikkeavia. Molemmat kokoelmat sisältävät tuttua Kramsun synkkää profetiaa, jollaista Suomen kirjallisuuden historiassa ei ole toisenlaista. Toisenlaista on myös Kramsun ilmaisu, jollaista ei esiinny nykypäivänä ilmestyvässä runoudessa. Kramsun tiukka sitoutuminen perinteiseen runomittaan ja rytmiin on varmasti nykyajan vapaan rytmin runouden lukijoille vierasta. Olen sitä mieltä, että Kramsun voima onkin siinä tiukassa sitoutuneisuudessa. Runouden vetovoimaa selitetään monessa lähteessä nykypäivänä sen rytmissä. Kuten Tellervo Krogerus (1996, xx) kirjoittaa SKS:n Runoelmia kokoelman esipuheessa, Kramsun runouden vetovoima ei selity pelkästään sen synkkyydellä, vaan itse runouden olemukseen, eli: se, mitä runoudessa kirjoitetaan, ei ole oleellista ja vetävää, vaan miten.

Lähteet:

Kaarlo Kramsu - Pohjoista kirjallisuutta - Oulun kaupunki: https://www.ouka.fi/oulu/pohjoista-kirjallisuutta/kramsu

maanantai, 30. syyskuu 2019

Pentti Saarikoski: Mitä tapahtuu todella? (1962)

IMG-1272.jpg

Pentti Saarikoski (1937-1983) oli merkittävä kirjallinen hahmo Suomen kirjallisuushistoriassa 1900-luvulla. Hän kirjoitti runoutta, käännöskirjallisuutta, proosaa, päiväkirjoja, elokuvakäsikirjoituksia ja pakinoita. Pakinoita hän kirjoitti Ylioppilaslehteen, Kansan Uutisiin ja Uuteen Suomeen. Hänen proosatuotanto ei ole kerännyt kriitikoiden silmissä positiivista tunnustusta. Tämä on mielestäni sääli. Hänen pienoisromaaninsa Aika Prahassa on yksi suosikkikirjojani. Kieltämättä hän oli lievästi sanottuna tuottelias kirjallisuuden kääntäjä. Hänen tunnetuimpiin käännöstöihinsä kuuluvat muun muassa J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa,  James Joycen Odysseus, Xenophonin Sokrates ja Aristoteleen Runousoppi. Myöhemmin hänen käännöstuotantoaan onkin käsitelty enemmänkin kriittisillä silmillä. Totta on, että hän teki paljon käännöstöitä uransa aikana, mistä useat hän teki puhtaasti rahan takia. Hän pitää kirjallisesta tuotannostaan merkittävimpinä hänen päiväkirjojaan ja runouttaan.

Saarikosken runollinen tuotanto jakautuu useaan kauteen. Ensimmäinen kausi on ns. kreikkalainen kausi, joka käsittää teokset Runoja, Toisia runoja sekä Runot ja Hipponaksin runot. "Vanhuuden runot" -kausi käsittää Tiarnia -kirjojen sarjan. Tyylillisesti merkittävänä kautena pidetään hänen marxilaisvaikutteista runouden kauttaan, joka alkaa teoksesta Mitä tapahtuu todella? (1962).  Mitä tapahtuu todella? on Saarikosken runotuotannossa uudenlaisen ilmaisun aikakauden alku. Modernistinen runoilmaisu jäi taakse ja Saarikoski hyödynsi 1960-luvulta lähtien avantgardistisempaa ja typografisesti kokeilevaa ilmaisua. Typografisen ilmaisun kokeellisuudella tarkoitan säkeiden sivuasettelun kokeellisuutta. Säkeet on aseteltu sivuille entistä vapaammalla tavalla.

Typografinen kokeellisuus luo vaikutelman sanomalehden selailusta. Yhteiskunnallisia teemoja käsittelevä Mitä tapahtuu todella? on hektistä luettavaa ja sitä se varmasti tavoitteleekin. Miten kirjaa tulisi sitten lukea? Olen lukenut nykyajan runoutta käsitteleviä poetiikkateoksia, joissa puhutaan paljon kotimaan runouden jälkimodernismista ja kokeellisuudesta. Saarikosken Mitä tapahtuu todella? -kokoelman runoutta käsitellään muun muassa John Ashburyn runouden ohella. John Ashburyn ja Pentti Saarikosken runoutta käsitellään eritoten kirjassa Runous Plus. Mitä tapahtuu todella? -runokokoelmaa pidetään nykyajan runouden tutkimuksen valossa jälkimodernina runoutena. Teoksen tekstejä ei ole nimetty ja kokonaisuus tuntuu olevan yhtä jatkumoa sekä jäsentymätöntä aikansa tarkastelua. 

Suosittelen Saarikosken elämästä kiinnostuneita tutustumaan Pekka Tarkan kirjoittamiin elämäkertoihin, joissa käsitellään  hänen elämäänsä aina syntymästä kuolemaan. Tarkan ensimmäinen elämäkerta ilmestyi vuonna 1996 (Vuodet 1937-1963) ja toinen 2003 (Vuodet 1964-1983).

lauantai, 31. elokuu 2019

Pekka Kejonen: Runoja, tavallaan (1983)

unnamed-9.jpg

Pekka Kejonen (s. 1941) on kuopiolaissyntyinen kirjailija ja runoilija. Nykyään hän asuu Mänttä-Vilppulassa (ent. Vilppula) vaimonsa kanssa. Hän toimi ennen myös jazz-muusikkona. Hän on julkaissut yli 10 runokirjaa, 5 proosateosta ja kirjallisuusarvosteluita Kansan sanaan, Kansan uutisiin ja Parnassoon. Hänelle on myönnetty useita kirjallisuuspalkintoja, joista ensimmäinen, Valtion kirjallisuuspalkinto myönnettiin hänelle jo vuonna 1967. Hänelle myönnettiin myös Valtion taiteilijaeläke vuonna 1979 hänen ollessa vasta alle 40-vuotias. Kirjoittajana hän ei ole kouluttautunut, kuten monet muut runoilijat. Kejonen kävi aikanaan vain kolme vuotta oppikoulua. Ammattikirjailijaksi hän ryhtyi 1960-luvulla. Hänen ensimmäinen kirjansa on vuonna 1963 julkaistu Jamit ja hänen ensimmäinen runokirja on Hotelli huminan lauluja (1972). 

1980-luku oli runojen osalta eräiden mielipiteiden mukaan vaisua aikaa. Edellisessä blogipäivityksessä oleva runokokoelma Matti Tiisalan Se ei ollut ovi kirjoitettiin kyseisellä vuosikymmenellä ja se on tyylillisesti hiottua modernistista runoutta. Pekka Kejosen toisen 80-luvun runokirjan Runoja, tavallaan (1983) voidaan sanoa olevan myös tyylillisesti hiottua, mutta myös herkkää ja Kejosen tyylin mukaisesti myös humoristista. En tiedä, johtuuko 1980-lukuun liittyvä mielipiteellinen nihkeys tietämättömyyteen vai oikeasti koettuun ilmaisullisen runoilmapiirin vaisuuteen ja muutoksettomuuteen, mutta minusta Pekka Kejonen teki kyseisenä vuosikymmenenä runoilijana sellaisen tyylivaihdoksen, jollaisesta itse henkilökohtaisesti haluan, että hänet muistetaan. Kejosen 80-luvun ensimmäinen kokoelma Kotomaani koko kuva (1981) otettiin jo etäisyyttä 70-luvun ilmaisuun. Runoja, tavallaan sisältää edeltäjäänsä verrattuna paljon tiiviimpää ilmaisua, joka paikoin muistuttaa japanilaisia poljettomia runomittoja (tankoja, haikuja). Haikujen ja tankojen tyyliin, Kejosen runoissa luonto on lähellä. Sitä kuulostellaan rauhallisesti pysähtyen kuin sillä olisi oma kielensä, jota on kärsivällisesti opiskeltava. Kokoelman runoissa luontoa tarkasteleva oppii omat rajallisuutensa ja muutoksen, kuten sivulla 62 olevassa runossa: "Katson kuvaani / sinussa. / En ole tyytyväinen. / Onnellinen olen." (s. 62) 

Kejonen on sanonut, että hänen 60-luvun kirjojen "Pekka Kejonen" on mielenkiintoinen, vaikkakin hyvin rankka samaistumiskohde. 1980-luvun Pekka Kejosessa levottomuus loistaa poissaolollaan ja näyttää saavuttaneen rauhan, menettämättä mielenkiintoaan ympäristöönsä. 

keskiviikko, 31. heinäkuu 2019

Matti Tiisala: Se ei ollut ovi (1982)

unnamed-8.jpg

''Joku vielä muistaa Tiisalaa''. Nämä sanat kuulin, kun ostin Tiisalan runokirjaa antikvariaatista Tampereella. Olen kuullut nuo sanat ennenkin. Eri runoiljan teosten kontekstissa, tosin. 

Jatkan nyt pieneksi poikkeukseksi esikoiskokoelman esittelyä. Matti Tiisala (1955-2007) oli helsinkiläinen runoilija. Hän toimi ennen kirjailijaksi ryhtymistä lääkärinä. Se ei ollut ovi (1982) on Matti Tiisalan esikoiskokoelma, joka voitti ilmestymisvuotenaan J.H. Erkon palkinnon. Hänelle myönnettiin Valtion kirjallisuuspalkinto myöhemmin vuonna 1987. Hänen kirjallinen tuotanto koostuu kymmenistä runokokoelmista, joista iso osa on omakustanteita, joita hän julkaisi itse perustamansa kustannusyhtiön kautta. Hänen useita runokokoelmia (varsinkin hänen omakustanneteoksia) on saatavilla niukasti. Aforismiblogin Matti Tiisala -kirjoituksen mukaan hänen tuotantoaan koskevissa asioissa voi olla yhteydessä hänen perikuntaan. Aikalaisarvosteluissa muun muassa Aamulehden kirjallisuuskriitikkona toiminut kirjailija Kari Levola kiitti Tiisalaa kirkkaasta ja ilmavasta ilmaisustaan, jollaista ei ole Levolan mukaan tavattu kovin useaan otteeseen suomalaisessa sotien jälkeisessä runoudessa. Myös runoilija Leevi Lehto kirjoitti Tiisalasta positiiviseen sävyyn sanomalla, että Tiisala kirjoittaa Haavikko-tyylillä, modernismin hengessä omintakeisella tyylillä, jossa hän painottaa hallittua rytmiä ja tuo esille tapansa mukaan filosofisia kysymyksiä. Tiisala hyödynsi erilaisia väyliä runojensa julkaisuun. Hän julkaisia runojaan puhelintallenteina, irtolehtisinä ja internetissä. Hänen viisi teostaan julkaisi Otava. 

1980-luvulla runoudessa alkoi ilmetä rock-lyriikkaa ja jopa riimittelyä. 1980-luvun runoudesta puhuttaessa mainitansa saavat sellaiset tekijät kuin Tuomas Anhava, Eira Stenberg, Sirkka Turkka, Bo Carpelan, Helena Anhava ja Ilpo Tiihonen. Osa edellä mainituista olivat aloittaneet runouden julkaisemisen kauan ennen 1980-lukua. Turkka julkaisi ensimmäisensä vuonna 1973 (Huone avaruudessa), Stenberg jo vuonna 1966 (Kapina huoneessa) ja Tuomas Anhava aloitti jo 1950-luvun alkupuolella (Runoja, 1953). Matti Tiisala edustaa mielestäni 10-20-vuotta aikaisempaa sukupolvea ilmaisunsa puolesta. Kuten Leevi Lehto oikein totesi, Tiisalan runoudessa on läsnä modernismin henkeä. Se ei ollut ovi sisältää muun muassa proosarunoja ja aforistista runoutta. Kuten Leevi Lehtoa sanoi, hänen tyylinsä on  minustakin rytmillisesti tarkasti muotoiltua ja hallittua. Tiisala pysyttelee teemallisesti arkisissa asioissa, mutta osaa esittää myös tärkeitä kysymyksiä arkitodellisuuden luonteesta. Yleistunnelma Tiisalan esikoiskokoelmassa on mielestäni haikea. "Miehet kuolevat aikaisemmin / elettyään vähemmän aikaa." (ote sivulta s. 40) ja "Kaiken sen jälkeen, mitä tunsin, tunnen / kuitenkin kaipausta." (s. 49) kuuluvat kokoelman aforistisista kokoelman parhaimmistoon. Muista runoista suosikkeihini kuuluu esimerkiksi sivulla 58 ja 67 olevat tekstit. Sivulla 67 olevasta tekstistä on mainittava ainakin se, kuinka se yhdistää mielenkiintoisesti Saarikosken tyylin mukaista typografista asettelua ja proosarunon laatikkomaisuutta. 

"Runous on julmaa, / siksi se on kaunista ja totta. / Kului monta vuotta, / ja kukaan ei halunnut minua." (ote runosta sivulta 31). Ehkä runouden julmuus on Tiisalan kohdalla nykypäivän kontekstissa se, että hänestä puhutaan vähän. Vaikka tämäkin puheenvuoro onkin vaatimaton, aion sen antaa, enemmän kuin mielihyvin. 

Matti Tiisalan tuotanto Otavalla: 

  • Se ei ollut ovi (1982)
  • Uneksin kuun (1986)
  • Päiviesi aika (1988) 
  • Kuvioitu yö (1992) 
  • Kenen luokse me enää menisimme (1995)