sunnuntai, 30. syyskuu 2018

Giuseppe Ungaretti: Haudattu satama (1996)

   

                     IMG_0572-2.jpg

 

                      ”Mutta huutoni

                      sivaltavat

                      kuin salamat

                      taivaan 

                      vaimeaa kelloa

                      

                      Vajoavat 

                      kauhuissaan

                      (Yksinäisyys, 1917) 

 

Hieman poikkeuksellisesti jatkan WSOY:n käännöslyriikkasarjan parissa. Italian ensimmäisenä modernistisena runoilijana pidetty Giuseppe Ungaretti (1888-1970) edustaakin toistaiseksi vanhempaa polvea niiden runoilijoiden keskuudessa, joista kirjoitan blogissani. Haudattu satama -kokoelman on kustantanut WSOY Nuoren Voiman Liiton kanssa. Kokoelma sisältää Ungarettin runotuotantoa kuudesta kokoelmasta, jotka ajallisesti sijoittuvat 1910-luvulta aina Ungarettin viimeiselle elinvuodelle 1970. Haudattu satama -kokoelman runot ovat suomentanut ja valikoinut Hannimari Heino. Haudattu satama sisältää runoja kokoelmista L’allegrio (Ilo, 1914-1919), Sentimento del Tempo (Ajan tunne, 1919-1935), Il Dolore (Tuska, 1937-1946), La Della Promessa (Luvattu maa, 1935-1953), Il Taccuino del Vecchio (Vanhuksen muistikirja, 1952-1960) ja Nuove (Uusia runoja, 1968-1970). Kokoelman loppupuolella on myös huomautuksia ja selityksiä useisiin runoihin. 

Giuseppe Ungaretti tuotti runoutta sodan (Ensimmäisen maailmansodan) aikana, mikä on hänen runoudessaan ilmeistä. Asemasodan ajalta on hänen kokoelmansa L’allegrio (Ilo). Hänen runoutensa sai vaikutteita sekä Italian futuristeilta ja symbolismista. Ungaretti toimi vähän aikaa myös dadaistien kanssa. Hänen runouteensa liitetään niin sanotun ”kirotun runoilijan” (rappiorunoilija, rentturunoilija) käsite, joka liitetään useammin ranskalaisiin runoilijoihin ja eritoten termin lanseeraamaan Paul Verlaineen, jonka teoksesta Les Poètes maudits termi on peräisin. Kirottu runoilija -termin alle on liitetty 1800-luvun lopun ranskalaisten runoilijoiden ohella myös muita ennen termin keksimistä eläneitä kirjoittajia, kuten François Villon, Charles Baudelaire, Arthur Rimbaud ja meren toisella puolella elänyt Edgar Allan Poe. Kirottuun runoilijaan liitetään usein se, että runoilijan tuotanto tunnustetaan tai löydetään vasta hänen kuolemansa jälkeen ja tekijän tuhoisa alkoholin ja/tai huumeiden käyttö. 

                      

                      ”Poimitun ja lahjoitetun kukan välillä

                      sanomaton ei-mitään

                      (Ikuinen)

 

Ungarettin runoudessa toistuvana piirteenä on vähäeleisyys. Niukkasanaisena en henkilökohtaisesti hänen runouttaan voi pitää. Ungarettin runoudesta en saa esille niukasti sanomaa. Kuten yllä mainitussa runossa Ikuinen, muissakin runoissa näyttää kuin ne olisivat pieniä ohimeneviä henkäyksiä, tuulenpuuskia kallion haavassa. Vähäeleisyys on läsnä näissä Ungarettin runouden kausissa, ensimmäiselle sodan aikaiselle kaudelle ja toiselle 1930-luvulta eteenpäin olevalle abstraktimmalle kaudelle. Ungarettin kolmas kausi käsittää elämän rajallisuuden ja ikuisuuteen liittyviä kysymyksiä. Haudattu satama -kokoelma sisältää pääosin hänen kahden ensimmäisen kauden runotuotantoa.

 

                    "Sinne saapuu runoilija

                    ja palaa valoon lauluineen

                    ja sirottelee ne 

             

                   Tästä runosta

                   minulle jää

                   tuo ehtymättömän salaisuuden 

                   ei-mitään"

                   (Haudattu satama, 1916)

 

Ungarettin runous on saanut vaikutteensa futuristeilta, jotka hylkäsivät perinteisen syntaksin ja välimerkit ja symbolisteilta, joiden tapaan Ungaretti etsii teksteillään tuntematonta, korkeampaa todellisuutta. Toisinaan Ungaretti ei silti ole yksinkertaisesti kumpaakaan tyylilajia puhtaasti. Futuristeista poiketen Ungaretti ei ole sotaisa ja äänekäs ilmaisussaan, vaan ovat päinvastoin hyvin hillittyjä. Hän ei myöskään hakeudu täysin toiselle puolelle tavoitellen tuntematonta symbolistien tyyliin, vaan pysyttelee tutuissa maisemissa.

Haudattu satama on miellyttävä katsaus Giuseppe Ungarettin tuotannon (pääosin) kahteen luovaan kauteen ja sisältää hyvän sekä informatiivisen paketin Ungarettin tuotannon piirteistä.

perjantai, 31. elokuu 2018

Seamus Heaney: Ukkosvaloa (1997)

IMG_0503.jpg

               

                ”Siksakkia ilmassa,

                siivenkääntötemppu,

                niin kuin kieli 

                pettäisi.” 

                (”Katse taaksepäin”, 1972) 

 

Eräällä Oulun yliopiston kirjallisuudentutkimuksen omintakeisella, ”Kulttuurinen muisti ja materia” -kurssin luennolla tuli kaksi runoa vastaan, ”Tollundin mies” ja ”Unia luista”. Runot jäivät mieleen, mutta en muistanut, kuka ne oli kirjoittanut. Vasta vuosia myöhemmin antikvariaatissa selaillessani runokirjoja tuli vastaan irlantilaisen Seamus Heaneyn (1939-2013) kaksi suomen kielelle käännettyä runokokoelmaa, Ojanpientareitten kuningas (1995) ja Ukkosvaloa (1997). Hankin molemmat ja aloin tutkia niitä mielenkiinnolla. Ukkosvaloa selaillessani vastaan tulivat nämä kaksi runoa. Aloin lukea ”Unia luista” -runoa ensin. Pelkästään nämä kaksi runoa kertovat minulle, millaisesta kirjoittajasta Seamus Heaneyssa on kysymys. 

Seamus Heaney syntyi vuonna 1939 Bellaghyssa, Irlannissa ja kuoli 2013 Dublinissa. Hänen esikoisrunokokoelmansa Death of a Naturalist (Luonnonlapsen kuolema) julkaistiin jo vuonna 1966, jonka runoja on Ukkosvaloa -kokoelmassa suomennettuna. Luonnonlapsen kuoleman lisäksi Ukkosvaloa -kokoelmassa on suomennettuja runoja kokoelmista Door into the Dark (Ovi pimeään, 1969), Wintering Out (Selviytyä, 1972), North (Pohjoinen, 1975), Field Work (Peltotöitä, 1979), Station Island (Pyhä saari, 1984), The Haw Lantern (Orapihlajalyhty, 1987), Seeing Things (Näkyjä, 1991) ja The Spirit Level (Hengen taso, 1997). Ukkosvaloa kokoelman loppuosassa on huomautuksia runojen osiin. 

 

                ”Jonakin päivänä menen Aarhusiin

                katsomaan hänen turpeenruskeaa päätään,

                silmäluomien lempeitä palkoja, 

                suippoa nahkahattuaan.

                (”Tollundin mies”, 1972)

 

Seamus Heaneyn runoissa päällimmäisinä teemoina ovat lapsuus sekä Irlannin ja Englannin historia. Isoina teemoina mielestäni Heaney käsittelee aikaa ja ajan kulkua sekä historiallisuutta. Historiallisuus on teemana esimerkiksi Tollundin mies- ja Terminus -runossa. Tollundin mies on Århusista suolta 1950-luvulla löytynyt muumioitunut mies. Tollundin mies eli esiroomalaisella rautakaudella 200-400-luvulla ennen ajanlaskumme alkua. Miehen kaulan ympärillä oli löytöhetkellä köysi, joten arvellaan, että hänet hirtettiin. Verrattuna Lindow’n mieheen, Tollundin mies on säilynyt hämmästyttävän hyvin. Terminus -runossa käsitellään Irlannin ja Englannin historian tapahtumaa vuosilta 1595-1603, jolloin Irlanti taisteli Englannin siirtomaaherruutta vastaan. Runossa näkökulma keskittyy Ulsterin "vahvaan mieheen", Tyronen jaarliin Hugh O’Neilliin, joka toimi kelttiläisen aristokratian kapinan johtajana Englantia vastaan. 

 

                ”Kahta ämpäriä oli helpompi kantaa kuin yhtä.

                Vartuin siinä välissä. 

 

                Vasemmalla kädellä asetin rautapainon. 

                Oikealla taiteilin viimeisen hipun vaakaan. 

 

                Synnyin maakunnan ja seurakunnan rajalla. 

                Kun seisoin keskimmäisellä rajakivellä

 

                Olin viimeinen jaarli ratsailla keskellä virtaa,

                hieroin yhä rauhaa, kuulomatkan päässä päreistä.

                (”Terminus”, 1987)

 

Historian jäljet tulevat esille runossa Unia luista. Siinä käsitellään tekstin tasolla Englannin karttaa. Neljännessä osassa mainitaan kalkkijätti, jolla viitataan Cerne Abbasin jättiläiseen, joka on iso kalkkipiirros Dorsetin kreivikunnassa Englannissa. Viidennessä osassa mainittu Hadrianuksen muuri on Rooman keisarin Hadrianuksen rakennuttama muuri Pohjois-Englannissa, joka lävistää länsi-itä -suuntaisesti likimain Carslilen ja Newcastlen kohdalla. Kolmannessa kappaleessa mainitaan ban-hus. Ban-hus koostuu kahdesta sanasta: ban (”bone”) ja hus (”house”). David Crystal kirjoittaa kirjassa The Story of English in 100 Words, että runoilijat ovat hyödyntäneet ban-husin merkitystä (ihmisruumis) puhumalla bone-hallista, bone-vesselistä, bone-dwellingistä. 

 

                ”Palaa, sivuuta

                kielitiede ja sanaliitot, 

                astu takaisin muistiin

                missä luuloukko

 

                on lemmenpesä

                ruohikossa.” 

                (”Unia luista”, 1975) 

 

Seamus Heaneyn runot jättävät hiljaiseksi. Teemat, kuten historiallisuus, aika, materia ja lapsuus nousevat pintaan tavalla, jollaista tuskin kukaan muu käyttää. Suomentaja Jyrki Vainonen ote Heaneyn runoista on hyvä. Hän kertoo, että sai apua vanhojen sanojen merkityksien avaamiseen itse Heaneylta. Heaneyn runoilijan tyyli, kuten Vainonen kääntäjän esipuheessa toteaa, on arkeologinen. Heaney on runoissaan käsillä, mutta samaan aikaan tyylinsä mukaisesti myyttien ja vanhojen merkityksien vaatteissa. 

sunnuntai, 29. heinäkuu 2018

Ferenc Juhász: Kukkiva maailmanpuu (1974)

                     

IMG_0369.jpg

                     

                      ”Jos kohtalo myöntää minulle vielä aikaa: tästä

                      kirjasta tulee vain yksi luku elämääni, uusien sanojen esisana. 

                      Ellei: tulkoon näytetyksi, että minä elämää ylen rakastin, uskoin 

                      äärettömyyteen ja yritin saada sanoiksi Lain, kunniaksi elolle ja 

                      hyväksi ihmisille. Ja että minä elämääkin enemmän kunnioitin 

                      olemassa olon ainoaa kuviteltavissa olevaa kehystä, ihania siipiä: 

                      ihmisyyden ainutta arvoa, vapautta.” 

                      (”Kukkiva maailmanpuu”, 1965) 


Ferenc Juhász (1928-2015) oli unkarilainen runoilija, joka aloitti runojen julkaisemisen toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1946. Hän syntyi Biassa, lähellä Budapestia. Hän oli vuonna 1976 ehdokkaana Nobelin kirjallisuuden palkinnon saajaksi. Palkinnon lopulta sai Saul Bellow. Kukkiva maailmanpuu (1974) on kokoelma Juhászin runoja eri vuosikymmeniltä. Kokoelma sisältää runojen lisäksi hänen itsensä kertomana lyhyen esittelyn ja Hannu Launosen kirjoittaman esittelytekstin. Kokoelma sai vuonna 1975 kääntäjien valtionpalkinnon. 


                      ”Hiljaisuus lakkaa kukkimasta suru lehtii suurin suoniin.

                      Älä huuda älä huuda älä silmilläsi särje minua

                      Älä naulitse minua valitukseen elävillä itku köysillä

                      Kuivun lihassani elimissäni peittää kuolema

                                                                                       surisevin sinikärpäsin”

                      (”Hiljaisuuden kukka”, 1956) 


Tässä blogipäivityksessä voisi käsitellä yhtä hyvin yhtä tekstiä syvemmin, koska ne levittävät yksi kerrallaan isoja juuria erilaisiin elementteihin. Niistä voi löytää yhteyksiä muinaisiin runokieliin, mutta myös rahvaanomaiseen puhetapaan. Juhászin runoissa yhdistyy samanaikaisesti kasvitieteellisiä termejä ja kaupunkikieltä. Minusta on reilua sanoa (hieman paradoksaalisesti), että Ferenc Juhászin runous seisoo osaltaan omalla jalustalla omintakeisuutensa vuoksi, mutta tasapuolisesti samaan aikaan on osa unkarilaisen eeppisen runouden traditiota. Juhászin eeppisissä runoissa toistuva elementti on venytetyt virkkeet. 

Kukkiva maailmanpuu -kokoelman kuuluisin runo on luultavasti eeppinen ”Hirveksi muuttunut poika huutaa salaisuuksien portilta” (1955), joka on käännetty usealle kielelle. W.H. Auden kirjoitti 1960-luvulla, että kyseinen runo on yksi aikamme merkittävimpiä (Auden 1965; Launonen 1974, 74). Runo pohjautuu romanialaiseen kansanballadiin, jossa yhdeksän veljestä lähtevät metsästämään hirveä ja matkallaan muuttuvat hirviksi. Runossa paluun vuoropuhelu alkuperäisessä balladissa käydään isän ja poikien välillä, mutta Juhászin tekstissä on poika ja äiti: 

                      

                      ”Tulen takaisin vain kuollakseni, 

                      vain kuollakseni tulen takaisin, 

                      tulen vain kuollakseni, äiti: 

                      syntymäkodissani saat asetella minut paareille, 

                      suonekkailla käsilläsi ruumiini pestä, 

                      suudelmin painaa kiinni silmäluomeni. 

                                           Ja kun lihani hajoaa,

                      kun ruumiini mätänee ja kukkii olemattomiin,

                      silloin minusta jälleen tulee sinun poikasi, 

                      koska silliin sinä vain yksin kärsit, äiti, 

                      äiti, vain sinä kärsit.” 

                     (”Hirveksi muuttunut poika huutaa salaisuuksien portilta”, 1955)


Hirveksi muuttunut poika -runon teemalliset juuret eivät pääty vain romanialaiseen balladiin. Launonen (1974, 75) kirjoittaa, että tarina ns. ihmehirvestä tai hirvi-pojasta esiintyy Árpád-suvun suvun kuninkaitten kirkonperustamiskertomuksissa, jotka ajoittuvat 800-1300 -luvuille, goottien syntykertomuksissa, kelttiläisissä epiikoissa ja koltanlappalaisissa saduissa. Näihin vanhoihin tarinoihin ovat tarttuneet myös esimerkiksi Attila József (1905-1937), László Nagy (1928-1978) ja Sándor Csoóri (1930-2016). 

Toinen eeppisiin mittoihin kasvava runo ”Attila Józsefin hauta” (1963) on yhtä pitkää virkettä. Se hyödyntää paralleismia, korkealentoisia kielikuvia ja toistoa. Tässä, kuten Launonen (1974, 73) kuvailee, hyvin freskomaisessa runossa, Juhász ei mielestäni tuo mitään tarkkaa sanomaa esille. Tekstistä löytyy unkarilaiselle runoudelle olennaisia piirteitä, kuten tunnustuksia runoilijoille ja Unkarin historiallisia teemoja (sota, tappion tematiikka jne.). 


                      ”Vuosisatani synnyttämät, vuosisatani lapset, viimeisten 

                      vuosikymmeniemme synnyttämät, te miehet ja naiset, varttuvat

                      tytöt ja kasvavat poikaset, nuoret ja vanhat: mitä te tiedätte

                      György Dózsasta? Mitä te tiedätte György Dózsasta, 

                      nero-jääräpäästä, nero-puhtaasta, nero-ylpeästä, 

                      nero huimapäästä, nero-yksinkertaisesta, nero-tahdokkaasta?”

                      (”Mitä te tiedätte György Dózsasta?”, 1972)


Tappion tematiikka tulee esille myös viimeisessä pitkässä runossa ”Mitä te tiedätte György Dózsasta?” (1972). György Dózsa oli 1400-1500-luvulla elänyt transilvanialainen palkkasoturi, joka johti Unkarin talonpoikaiskapinaa. Dózsa johtama kapina kukistui ja haavoittunut Dózsa teloitettiin 20. heinäkuuta 1514. 

Kukkiva maailmanpuu on kokoelma, jota löytää antikvariaateista hyvin ja halpaan hintaan, eikä tälle toistaiseksi loppua ole näkyvissä. Olisi pieni kulttuuriteko tehdä kokoelmalle toinen painos Otavan kautta. Ferenc Juhászin runojen suomennoksia ja lisää Unkarin kirjallisuudesta ja runoudesta löytyy kokoelmista 

  • Runon suku - valikoima suomeksi elävää käännöslyriikkaa (1991). Koonnut Jarkko Laine. Otava. 
  • Launonen, Hannu: Hirvipoika - tutkielma Unkarin kirjallisuudesta (1976). Suomalaisen kirjallisuuden seura. 
  • Kaivojen maa - valikoima unkarilaista nykylyriikkaa (1970). Toimittanut ja suomentanut Anna-Maija Raittila. Kirjayhtymä. 
  • Unkarin lyyra - unkarilaista lyriikkaa keskiajalta nykyaikaan (1970). Toimittanut Toivo Lyy. Suomalaisen kirjallisuuden seura. 

Ferenc Juhászin runo ”The Biography of a Woman”: 

http://www.hungarianreview.com/article/the_biography_of_a_woman

lauantai, 30. kesäkuu 2018

Göran Sonnevi: Keskeneräinen kieli (1977)

             

imgg_2842.jpg

           

                ”Se täytyy saada valmiiksi

                että pääsisi eteenpäin

                Keskeneräinen kieli

                ei ole sarja tyhjiä käsitteitä

                vaikka jotkin sen osista 

                tulevatkin jäämään tyhjiksi 

                Loppuviiva vedetään 

                uudestaan ja uudestaan, konkreettisessa 

                todellisuudessa, abs-

                traktisessa

                Se on samaa todellisuutta” (s. 19; suom. Pentti Saarikoski)

 

Göran Sonnevi (s. 1939) on uransa aikana useasti palkittu ruotsalainen runoilija ja kirjallisuuden kääntäjä. Hänen tuotantoonsa kuuluu yli 20 teosta, joista tunnetuimpiin myös suomennettu, mammuttimainen, lähes 400 sivuinen Valtameri (viimeksi kustannettu suomenkielinen laitos 2007). Keskeneräinen kieli (1977) on kokoelma Sonnevin runoja teoksista Det oavslutade språket (1972) ja Det omöjliga (1975). Kokoelman on suomentanut Pentti Saarikoski Mia Bernerin avustuksella. 

Olisi ollut toisaalta kiinnostavaa paneutua myös Valtamereen, mutta olen muutaman vuoden ajan tutustunut Keskeneräiseen kieleen, josta ei ole niin suuri kynnys kirjoittaa. Aion tarttua Valtamereen tulevaisuudessa (jos kyseinen aikomus on edes mielikuvituksen tasolla järkevä). Aion tässä tekstissä käsitellä Keskeneräinen kieli -kokoelmaa ja pääosin Keskeneräinen kieli -osiota. 

Karkeasti sanottuna Keskeneräinen kieli on 79 osaan jaettu teos, jossa käsitellään kielen olemusta dinosauruksista nykypäivään. Kieli on olemukseltaan muuttuvaa ja prosessimaista, mitä ihmiset muovaavat jatkuvasti. Kieli ei pysy paikallaan. Kaikessa on oma kielensä: dinosauruksen luissa, tuhossa, politiikassa, kuolemassa ja muutoksessa. Kieli muokkaantuu, kun sen antaa elää pakottomassa tilassa. Sonnevi opiskeli aikanaan erilaisia humanistisia aineita yliopistossa. Tämä on uskottavaa, kun pidetään mielessä, mitä Keskeneräinen kieli voidaan ajatella sisällöllisesti tarjoavan. Sonnevi ei ollut yliopisto-opinnoissaan johdonmukainen, mikä tavallaan näkyy myös Keskeneräinen kieli -teoksen yleishumanistisessa lähestymistavassa. 

Liittyykö kielen muokattavuus Sonnevin teoksen tulkintaan jokaisella kerralla, kun sen ottaa luettavakseen? Muokkaantuu Keskeneräisen kielen merkitys jokaisella lukukerralla? Siinä voi olla itsessään runouden viehätys ja iättömyys. Mielestäni Keskeneräinen kieli tässä mielessä kertoo myös runoudesta itsessään. Kieli on yleisinhimillinen piirre ihmisillä ja ihmisillä on luontainen kyky muodostaa kieli, kuten Noam Chomskykin asian ilmaisee, tietenkin tarkemmilla aihetta tutkivan termistöillä.  

Pääseekö ihminen eteenpäin, kun kieli on valmis? Jos kieli on muuttuvaa, onko ihminen sitten paikallaan, tulevaisuuteen tähtäävä, menneen unohtava, kiistävä, kiihkeästi kiistelevä? Loppuviiva vedetään. Aina. 

torstai, 31. toukokuu 2018

Kalevi Seilonen: Proosarunoja (1959)

 

 

IMG_0219.jpg

 

Kalevi Seilonen kirjoittaa 10. heinäkuuta vuonna 1959:

Ensin tehdään ja sitten ajatellaan. Mieli on vanha eukko, joka istuu puun oksalla ja syyttää oravia. Kivittäminen ei paljoa auta: sillä on kova pää ja turtunut ruumis. Vielä tässäkin on mieltä omiksi tarpeiksi – ei osin kylliksi niille, jotka on poimittu vaosta ja laitettu kulkemaan peräkanaa nuoraa pitkin. Kun sillä tavoin kulkee, taipuvat tuntosarvet yhteen ja lakkaavat heilumasta. 

Olisi lähdettävä kulkemaan vaikka maisema on kirjava soista ja taipuu muurien alla. Tästä olisi sokeasti lennettävä ja puhkottava auki kaikki mihin osuu. Täällä liikkuu varjo varjon päällä ja vesi pyrkii kohoamaan suun tasalle ääntä sammuttamaan. Tästä on vaikea lähteä, sillä ruokamullan päälle on kasvanut hometta. 

Alhaalta kohoaa myrskyn merkkejä: sokea näkee käsillään, uneksija päihtyy esineistä ja lokit purjehtivat laidan yli. Hetket kääntyvät akseleissaan vivuten esille kaikkea kummallista.” 

 

Kalevi Seilonen syntyi Mikkelissä vuonna 1937 ja kuoli Helsingissä 2011. Hänet tunnettiin kirjailijan uransa ohella myös toimittajana, kriitikkona ja kuvataiteilijana. Hän toimi elinaikanaan neljän lehden päätoimittajana: Nuori Voima, Iris, Kulttuurivihkot ja Runous. Hänen ensimmäinen kustannettu runokirja on Tosiasioita minusta vuodelta 1965, mutta hän julkaisi omakustanteena Proosarunoja -teoksen jo vuonna 1959. Kannen teokseen suunnitteli Kalevi Rahikainen. Proosarunoja -teoksen uusintapainos julkaistiin vuonna 2014. 

Seilosen runotuotantoa 1970-luvulla leimaa vahva taistolaisuus. 1960-luvulla nämä asiat eivät olleet niin selkeästi läsnä. Proosarunoja –teoksen yleistunnelmaa voidaan kuvata mystiseksi, symbolistiseksi ja surrealistiseksi. Nämä piirteet kuvastavat yleisestikin Suomen modernistisen runouden ensimmäistä aaltoa. Proosarunoja on pieni kirja, vain 31 sivuinen, johon on pakattu hirvittävä määrä ihmisrodulle armoa antamatonta julistusta. 

 

"Aurinko kohosi ja yllätti kivet tanssimassa. Esineet alkoivat liikehtiä ja sijoittua lasketuille paikoilleen. Yö on erilainen. Päivällä näkyy muurinharjalla lehtiä ja puu on valoisa ja tyhjä." (s. 11)

 

Viimeistä kahta sivua lukuun ottamatta, Proosarunoja on matka mustassa vedessä, jossa pilkahtelee välillä lyhyen aikaa pienen lyhdyn valossa suunnistavia ihmishirvityksiä. Samaan aikaan, kun musta vesi paljastaa liassa kasvaneet ilmestykset, jokaiset sivut lyhyine proosarunoineen näyttäytyvät myös kohtauksina. Jokaiset sivut ovat mielestäni kuin ekspressionistisia maalauksia, joissa tumman sävyt ovat vallassa. Jos Proosarunoja -teoksen voisi mieltää Suomen taiteen historiassa paikannettavan liikkeen maalausten värimaailmaan, olisi se enemmän lähellä Marraskuun ryhmää kuin Lokakuun ryhmää.

 

"Ihmiset ovat rujoja. Vasta kun repii pois kasvot ja ulkomuodon, näkee tyhjässä kaikki värit. Siellä asuvat teot, poissa täältä." (s. 29)

 

Teoksen lopussa Seilonen tuo aikomuksensa esille mustan veden pinnalle. Ihminen on tuomittu olento, jonka olemassaolo ei nähdä mielekkäänä. Luonto kasvatti ihmisissä silmät, mutta ihminen on tuomittu elämään sokeana ja yksinäisenä. Itseänsä vimmalla tuhoava ihmisrotu katoaa lopulta pimeään yöhön. 

 

Kalevi Seilosen tuotantoa

Proosarunoja (1959) 

Tosiasioita minusta (1965)

Suomalaisia runoja (1966)

Ilman valloitus (1968)

Julkisesti karkuun (1969)

Vehnäpelto kasvaa heinää (1971)

Vastarintaryhmä (1974)

Köyhien mökkien punaista (1976)

Haitarin ääni (1980)

Neljä vallankumousta (1981)

Metsäroisto (1986)

Valittuja runoja (1991)