perjantai, 30. marraskuu 2018

Paavo Haavikko: Puut, kaikki heidän vihreytensä (1966)

fullsizeoutput_1d6.jpg

 

Paavo Haavikko (1931-2008) jätti taakseen mittavan kirjallisen tuotannon, johon kuuluu proosaa, näytelmiä, kokoelmia, käsikirjoituksia ja runokirjoja. Teos Puut, kaikki heidän vihreytensä julkaistiin vuonna 1966 ja se on ainoa runokirja, jonka hän julkaisi 1960-luvulla. Tätä edelsi usean runokirjan putki 1950-luvulla, mikä alkoi Tiet etäisyyksiin -teoksella vuonna 1951 ja päättyi Talvipalatsi (1959) -teokseen. Puut, kaikki heidän vihreytensä sai uusintapainoksensa vuoden päästä (2009) Haavikon kuoleman jälkeen. Haavikon runotuotantoa, varsinkin 1950-luvun, kuvaillaan usein modernistiseksi runoudeksi. Tämä ei mielestäni pidä täysin paikkansa. Modernistiseen runouteen kuuluu toki vapaamuotoisempi kieli, joka ei nojaa perinteisen runouden konventioihin, mutta Haavikon tuotannosta voidaan löytää modernistisen perinteen vaikutteiden lisäksi omintakeisuutta, joka etäännyttää häntä modernistisesta runoudesta. Esimerkiksi Kaksikymmentä ja yksi (1974) yhdistelee kalevalaista runonmuodostusta ja modernille runoudelle ominaista ajan ja paikan tematiikkaa, jossa tehdään aikahyppelyjä pienellä pinta-alalla aika ajoin reilustikin.  

Puut eivät ole teemana epätavallinen Haavikon runoudessa. Väliteosmaisen Puiden ylivertaisuudesta -teoksen (1993) ohella puut mainitaan välillä myös poliittisesti värikkäässä teoksessa Viisi sarjaa nopeasti virtaavasta elämästä (1987). Puut näyttäytyvät mielestäni hahmoina Haavikon runoudessa. Ne tarkkailevat ihmisten irrationaalista toimintaa sivusta. Tästä esimerkkinä on runo ”Rukous puitten ja kivien puolesta” teoksessa Talvirunoja (1990), joka on mielestäni Haavikon myöhemmän tuotannon parhaimpia. Puut teeman ohella Haavikon runoudessa toistuva teema on toistuvuus (sanaleikki ei ole intentionaalinen). Jotkut voivat tätä toistuvuutta kutsua tautologiseksi ilmiöksi, mutta se olisi mielestäni hätiköity johtopäätös. Haavikon teoksen Puut, kaikki heidän vihreytensä kohdalla tämä toistuvuus ei ole läsnä samanlaisessa merkityksessä, kuten esimerkiksi Kaksikymmentä ja yksi ja Viisi sarjaa nopeasti virtaavasta elämästä teoksissa. 

Henkilökohtaiset ja ajankohtaiset teemat käsitellään Puut, kaikki heidän vihreytensä teoksessa hyödyntäen myös ikivanhoja teemoja. Agamemnonin hauta -osiossa Troijan sodassa sotinut sankari katsoo (kuvainnollisesti), milloin toisella puolella maapalloa, milloin seudullaan Tiberissä, milloin minut näet, milloin minut löydät. Henkilökohtaisista asioistaan etäännyttävä runotyyli on Haavikolle ominaista. Puut, kaikki heidän vihreytensä on yhdistelmä Paavo Haavikon tyylejä parhaimmillaan ja ehdottomasti Haavikon runokokoelmista se, johon suosittelen hänen tuotannostaan kiinnostunutta tutustumaan ensimmäisenä. Teos on aikaansa ja Haavikko elämäänsä seurannut kirjallinen teos, sellainen jota Haavikkokin aikanaan oli: sivustakatsoja. 

 

Runotuotanto: 

Tiet etäisyyksiin (1951)

Tuuliöinä (1953)

Synnyinmaa (1955)

Lehdet lehtiä (1958)

Talvipalatsi (1959)

Puut, kaikki heidän vihreytensä (1966)

Neljätoista hallitsijaa (1970)

Runoja matkalta salmen ylitse (1973)

Kaksikymmentä ja yksi (1974)

Viiniä, kirjoitusta (1976)

Viisi sarjaa nopeasti virtaavasta elämästä (1987)

Toukokuu, ikuinen (1988)

Talvirunoja (1990)

Puiden ylivertaisuudesta (1993)

Prosperon runot (2001)

Kootut runot (2014)

keskiviikko, 31. lokakuu 2018

Elmer Diktonius: Runoni (1921)

IMG_0666.jpg

 

Elmer Diktonius (1896-1961) oli suomenruotsalainen runoilija, kirjailija ja säveltäjä. Hän kirjoitti sekä ruotsin että suomen kielellä, mikä tekee hänestä poikkeuksellisen kirjoittajan suomenruotsalaisten kirjailijoiden ja runoilijoiden keskuudessa. Hän vaikutti suomalaiseen modernistiseen runouteen merkittävästi Edith Södergranin ja Gunnar Björlingin kanssa. Hänen tunnetuimpiin teoksiin kuuluu vuonna 1932 julkaistu lyhyt proosallinen teos Janne Kuutio: puupiirros sanoin (Janne Kubik: ett träsnitt i ord). Siinä päähenkilö Janne Kuutio on tarinan aikana milloin mitäkin: punakaartilainen, pirtutrokarina kieltolain aikaan, Lapuan liikkeen aikana muiluttajana ja tarinan loppupäässä satamatyöntekijänä. Teos ei ole tavanomainen sisällissotakertomus, koska siitä puuttuu täysin selkeä identiteettikuvaus. Teos on myös poikkeuksellinen punakaartilaiskuvaus, koska Janne Kuution henkilökuvasta puuttuu hohdokkuus. Janne Kuutio on teoksessa tuuliajolla, eikä löydä vakituista paikkaa missään vaiheessa. Rabbe Enckell pitää Janne Kuutiota omaperäisenä kirjallisena tuotoksena. 

Runoni -teoksen julkaisusta Elmer Diktonius sai kiittää Otto-Wille Kuusista.  Elmer Diktonius opetti Kuusiselle musiikin teoriaa ja Kuusinen Diktoniukselle runoutta. Säveltäjänä ensin itseään pitänyt Diktonius ei menestynyt alkuperäisen intohimon alueella. Hänen sävellyskonserttinsa ensi-iltaa kuvailtiin aikalaistermeillä ”scandalsuccén”. Runouden puolella menestystä tuli. Kuusinen oli vienyt Diktoniuksen käsikirjoituksia mukanansa Ruotsiin ja halusi julkaista Diktoniuksen kanssa terävöitetyt tekstit. Tähän piti saada vielä vain Diktoniuksen siunaus. Runoni -kokoelma julkaistiin Lyrik-nimisen kustantajan toimesta vuonna 1921. Käsilläni olevan kokoelman on suomentanut Arvo Turtiainen, joka kirjoittaa teoksen alussa Min Dikt-kokoelman syntytaipaleista. 

Verrattuna Kirjaimia ja kirjavia (1956) kokoelmaan Runoni on kokoelma aforismeja ja proosallista kerrontaa. Diktonius ei kuitenkaan karsi vaikutteistaan ja taipumuksestaan julistaa runojensa läpi. Runoni -kokoelma julistaa taiteen merkitystä aforistisin ja proosallisin keinoin ensimmäisellä puoliskolla. Toinen puolisko teoksesta on elämänfilosofista pohdintaa. Runoni -teoksessa on läsnä Elmer Diktoniuksen kaksi puolta, taiteellis-musiikillinen ja vasemmistolais-poliittinen. Näistä kahdesta puolesta huolimatta perussävy on molemmissa maailmoissa sama: räjähdysherkkä. Diktonius on vakavissaan puhuessaan taiteen merkityksestä elämässä. Näillä kahdella ei ole paikoin mitään eroakaan, näin humoristisesti ilmaistuna, kun Diktonius kirjoittaa teoksessa elämän isolla E:llä ja taiteen isolla T:llä. 25-vuotiaana Runoni -teoksen julkaissut Diktonius osoittaa sen tason väkevyyttä, jollaista ei monen kohdalla ole tavattu. 

sunnuntai, 30. syyskuu 2018

Giuseppe Ungaretti: Haudattu satama (1996)

   

                     IMG_0572-2.jpg

 

Hieman poikkeuksellisesti jatkan WSOY:n käännöslyriikkasarjan parissa. Italian ensimmäisenä modernistisena runoilijana pidetty Giuseppe Ungaretti (1888-1970) edustaakin toistaiseksi vanhempaa polvea niiden runoilijoiden keskuudessa, joista kirjoitan blogissani. Haudattu satama -kokoelman on kustantanut WSOY Nuoren Voiman Liiton kanssa. Kokoelma sisältää Ungarettin runotuotantoa kuudesta kokoelmasta, jotka ajallisesti sijoittuvat 1910-luvulta aina Ungarettin viimeiselle elinvuodelle 1970. Haudattu satama -kokoelman runot ovat suomentanut ja valikoinut Hannimari Heino. Haudattu satama sisältää runoja kokoelmista L’allegrio (Ilo, 1914-1919), Sentimento del Tempo (Ajan tunne, 1919-1935), Il Dolore (Tuska, 1937-1946), La Della Promessa (Luvattu maa, 1935-1953), Il Taccuino del Vecchio (Vanhuksen muistikirja, 1952-1960) ja Nuove (Uusia runoja, 1968-1970). Kokoelman loppupuolella on myös huomautuksia ja selityksiä useisiin runoihin. 

Giuseppe Ungaretti tuotti runoutta sodan (Ensimmäisen maailmansodan) aikana, mikä on hänen runoudessaan ilmeistä. Asemasodan ajalta on hänen kokoelmansa L’allegrio (Ilo). Hänen runoutensa sai vaikutteita sekä Italian futuristeilta ja symbolismista. Ungaretti toimi vähän aikaa myös dadaistien kanssa. Hänen runouteensa liitetään niin sanotun ”kirotun runoilijan” (rappiorunoilija, rentturunoilija) käsite, joka liitetään useammin ranskalaisiin runoilijoihin ja eritoten termin lanseeraamaan Paul Verlaineen, jonka teoksesta Les Poètes maudits termi on peräisin. Kirottu runoilija -termin alle on liitetty 1800-luvun lopun ranskalaisten runoilijoiden ohella myös muita ennen termin keksimistä eläneitä kirjoittajia, kuten François Villon, Charles Baudelaire, Arthur Rimbaud ja meren toisella puolella elänyt Edgar Allan Poe. Kirottuun runoilijaan liitetään usein se, että runoilijan tuotanto tunnustetaan tai löydetään vasta hänen kuolemansa jälkeen ja tekijän tuhoisa alkoholin ja/tai huumeiden käyttö. 

Ungarettin runoudessa toistuvana piirteenä on vähäeleisyys. Niukkasanaisena en henkilökohtaisesti hänen runouttaan voi pitää. Ungarettin runoudesta en saa esille niukasti sanomaa. Kuten yllä mainitussa runossa Ikuinen, muissakin runoissa näyttää kuin ne olisivat pieniä ohimeneviä henkäyksiä, tuulenpuuskia kallion haavassa. Vähäeleisyys on läsnä näissä Ungarettin runouden kausissa, ensimmäiselle sodan aikaiselle kaudelle ja toiselle 1930-luvulta eteenpäin olevalle abstraktimmalle kaudelle. Ungarettin kolmas kausi käsittää elämän rajallisuuden ja ikuisuuteen liittyviä kysymyksiä. Haudattu satama -kokoelma sisältää pääosin hänen kahden ensimmäisen kauden runotuotantoa.

Ungarettin runous on saanut vaikutteensa futuristeilta, jotka hylkäsivät perinteisen syntaksin ja välimerkit ja symbolisteilta, joiden tapaan Ungaretti etsii teksteillään tuntematonta, korkeampaa todellisuutta. Toisinaan Ungaretti ei silti ole yksinkertaisesti kumpaakaan tyylilajia puhtaasti. Futuristeista poiketen Ungaretti ei ole sotaisa ja äänekäs ilmaisussaan, vaan ovat päinvastoin hyvin hillittyjä. Hän ei myöskään hakeudu täysin toiselle puolelle tavoitellen tuntematonta symbolistien tyyliin, vaan pysyttelee tutuissa maisemissa.

Haudattu satama on miellyttävä katsaus Giuseppe Ungarettin tuotannon (pääosin) kahteen luovaan kauteen ja sisältää hyvän sekä informatiivisen paketin Ungarettin tuotannon piirteistä.

perjantai, 31. elokuu 2018

Seamus Heaney: Ukkosvaloa (1997)

IMG_0503.jpg

 

Eräällä Oulun yliopiston kirjallisuudentutkimuksen omintakeisella, ”Kulttuurinen muisti ja materia” -kurssin luennolla tuli kaksi runoa vastaan, ”Tollundin mies” ja ”Unia luista”. Runot jäivät mieleen, mutta en muistanut, kuka ne oli kirjoittanut. Vasta vuosia myöhemmin antikvariaatissa selaillessani runokirjoja tuli vastaan irlantilaisen Seamus Heaneyn (1939-2013) kaksi suomen kielelle käännettyä runokokoelmaa, Ojanpientareitten kuningas (1995) ja Ukkosvaloa (1997). Hankin molemmat ja aloin tutkia niitä mielenkiinnolla. Ukkosvaloa selaillessani vastaan tulivat nämä kaksi runoa. Aloin lukea ”Unia luista” -runoa ensin. Pelkästään nämä kaksi runoa kertovat minulle, millaisesta kirjoittajasta Seamus Heaneyssa on kysymys. 

Seamus Heaney syntyi vuonna 1939 Bellaghyssa, Irlannissa ja kuoli 2013 Dublinissa. Hänen esikoisrunokokoelmansa Death of a Naturalist (Luonnonlapsen kuolema) julkaistiin jo vuonna 1966, jonka runoja on Ukkosvaloa -kokoelmassa suomennettuna. Luonnonlapsen kuoleman lisäksi Ukkosvaloa -kokoelmassa on suomennettuja runoja kokoelmista Door into the Dark (Ovi pimeään, 1969), Wintering Out (Selviytyä, 1972), North (Pohjoinen, 1975), Field Work (Peltotöitä, 1979), Station Island (Pyhä saari, 1984), The Haw Lantern (Orapihlajalyhty, 1987), Seeing Things (Näkyjä, 1991) ja The Spirit Level (Hengen taso, 1997). Ukkosvaloa kokoelman loppuosassa on huomautuksia runojen osiin. 

Seamus Heaneyn runoissa päällimmäisinä teemoina ovat lapsuus sekä Irlannin ja Englannin historia. Isoina teemoina mielestäni Heaney käsittelee aikaa ja ajan kulkua sekä historiallisuutta. Historiallisuus on teemana esimerkiksi Tollundin mies- ja Terminus -runossa. Tollundin mies on Århusista suolta 1950-luvulla löytynyt muumioitunut mies. Tollundin mies eli esiroomalaisella rautakaudella 200-400-luvulla ennen ajanlaskumme alkua. Miehen kaulan ympärillä oli löytöhetkellä köysi, joten arvellaan, että hänet hirtettiin. Verrattuna Lindow’n mieheen, Tollundin mies on säilynyt hämmästyttävän hyvin. Terminus -runossa käsitellään Irlannin ja Englannin historian tapahtumaa vuosilta 1595-1603, jolloin Irlanti taisteli Englannin siirtomaaherruutta vastaan. Runossa näkökulma keskittyy Ulsterin "vahvaan mieheen", Tyronen jaarliin Hugh O’Neilliin, joka toimi kelttiläisen aristokratian kapinan johtajana Englantia vastaan. 

Historian jäljet tulevat esille runossa Unia luista. Siinä käsitellään tekstin tasolla Englannin karttaa. Neljännessä osassa mainitaan kalkkijätti, jolla viitataan Cerne Abbasin jättiläiseen, joka on iso kalkkipiirros Dorsetin kreivikunnassa Englannissa. Viidennessä osassa mainittu Hadrianuksen muuri on Rooman keisarin Hadrianuksen rakennuttama muuri Pohjois-Englannissa, joka lävistää länsi-itä -suuntaisesti likimain Carslilen ja Newcastlen kohdalla. Kolmannessa kappaleessa mainitaan ban-hus. Ban-hus koostuu kahdesta sanasta: ban (”bone”) ja hus (”house”). David Crystal kirjoittaa kirjassa The Story of English in 100 Words, että runoilijat ovat hyödyntäneet ban-husin merkitystä (ihmisruumis) puhumalla bone-hallista, bone-vesselistä, bone-dwellingistä. 

Seamus Heaneyn runot jättävät hiljaiseksi. Teemat, kuten historiallisuus, aika, materia ja lapsuus nousevat pintaan tavalla, jollaista tuskin kukaan muu käyttää. Suomentaja Jyrki Vainonen ote Heaneyn runoista on hyvä. Hän kertoo, että sai apua vanhojen sanojen merkityksien avaamiseen itse Heaneylta. Heaneyn runoilijan tyyli, kuten Vainonen kääntäjän esipuheessa toteaa, on arkeologinen. Heaney on runoissaan käsillä, mutta samaan aikaan tyylinsä mukaisesti myyttien ja vanhojen merkityksien vaatteissa. 

sunnuntai, 29. heinäkuu 2018

Ferenc Juhász: Kukkiva maailmanpuu (1974)

                     

IMG_0369.jpg 

 

Ferenc Juhász (1928-2015) oli unkarilainen runoilija, joka aloitti runojen julkaisemisen toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1946. Hän syntyi Biassa, lähellä Budapestia. Hän oli vuonna 1976 ehdokkaana Nobelin kirjallisuuden palkinnon saajaksi. Palkinnon lopulta sai Saul Bellow. Kukkiva maailmanpuu (1974) on kokoelma Juhászin runoja eri vuosikymmeniltä. Kokoelma sisältää runojen lisäksi hänen itsensä kertomana lyhyen esittelyn ja Hannu Launosen kirjoittaman esittelytekstin. Kokoelma sai vuonna 1975 kääntäjien valtionpalkinnon. 

Tässä blogipäivityksessä voisi käsitellä yhtä hyvin yhtä tekstiä syvemmin, koska ne levittävät yksi kerrallaan isoja juuria erilaisiin elementteihin. Niistä voi löytää yhteyksiä muinaisiin runokieliin, mutta myös rahvaanomaiseen puhetapaan. Juhászin runoissa yhdistyy samanaikaisesti kasvitieteellisiä termejä ja kaupunkikieltä. Minusta on reilua sanoa (hieman paradoksaalisesti), että Ferenc Juhászin runous seisoo osaltaan omalla jalustalla omintakeisuutensa vuoksi, mutta tasapuolisesti samaan aikaan on osa unkarilaisen eeppisen runouden traditiota. Juhászin eeppisissä runoissa toistuva elementti on venytetyt virkkeet. 

Kukkiva maailmanpuu -kokoelman kuuluisin runo on luultavasti eeppinen ”Hirveksi muuttunut poika huutaa salaisuuksien portilta” (1955), joka on käännetty usealle kielelle. W.H. Auden kirjoitti 1960-luvulla, että kyseinen runo on yksi aikamme merkittävimpiä (Auden 1965; Launonen 1974, 74). Runo pohjautuu romanialaiseen kansanballadiin, jossa yhdeksän veljestä lähtevät metsästämään hirveä ja matkallaan muuttuvat hirviksi. Runossa paluun vuoropuhelu alkuperäisessä balladissa käydään isän ja poikien välillä, mutta Juhászin tekstissä on poika ja äiti.

Hirveksi muuttunut poika -runon teemalliset juuret eivät pääty vain romanialaiseen balladiin. Launonen (1974, 75) kirjoittaa, että tarina ns. ihmehirvestä tai hirvi-pojasta esiintyy Árpád-suvun suvun kuninkaitten kirkonperustamiskertomuksissa, jotka ajoittuvat 800-1300 -luvuille, goottien syntykertomuksissa, kelttiläisissä epiikoissa ja koltanlappalaisissa saduissa. Näihin vanhoihin tarinoihin ovat tarttuneet myös esimerkiksi Attila József (1905-1937), László Nagy (1928-1978) ja Sándor Csoóri (1930-2016). 

Toinen eeppisiin mittoihin kasvava runo ”Attila Józsefin hauta” (1963) on yhtä pitkää virkettä. Se hyödyntää paralleismia, korkealentoisia kielikuvia ja toistoa. Tässä, kuten Launonen (1974, 73) kuvailee, hyvin freskomaisessa runossa, Juhász ei mielestäni tuo mitään tarkkaa sanomaa esille. Tekstistä löytyy unkarilaiselle runoudelle olennaisia piirteitä, kuten tunnustuksia runoilijoille ja Unkarin historiallisia teemoja (sota, tappion tematiikka jne.). 

Tappion tematiikka tulee esille myös viimeisessä pitkässä runossa ”Mitä te tiedätte György Dózsasta?” (1972). György Dózsa oli 1400-1500-luvulla elänyt transilvanialainen palkkasoturi, joka johti Unkarin talonpoikaiskapinaa. Dózsa johtama kapina kukistui ja haavoittunut Dózsa teloitettiin 20. heinäkuuta 1514. 

Kukkiva maailmanpuu on kokoelma, jota löytää antikvariaateista hyvin ja halpaan hintaan, eikä tälle toistaiseksi loppua ole näkyvissä. Olisi pieni kulttuuriteko tehdä kokoelmalle toinen painos Otavan kautta. Ferenc Juhászin runojen suomennoksia ja lisää Unkarin kirjallisuudesta ja runoudesta löytyy kokoelmista 

  • Runon suku - valikoima suomeksi elävää käännöslyriikkaa (1991). Koonnut Jarkko Laine. Otava. 
  • Launonen, Hannu: Hirvipoika - tutkielma Unkarin kirjallisuudesta (1976). Suomalaisen kirjallisuuden seura. 
  • Kaivojen maa - valikoima unkarilaista nykylyriikkaa (1970). Toimittanut ja suomentanut Anna-Maija Raittila. Kirjayhtymä. 
  • Unkarin lyyra - unkarilaista lyriikkaa keskiajalta nykyaikaan (1970). Toimittanut Toivo Lyy. Suomalaisen kirjallisuuden seura. 

Ferenc Juhászin runo ”The Biography of a Woman”: 

http://www.hungarianreview.com/article/the_biography_of_a_woman