sunnuntai, 29. heinäkuu 2018

Ferenc Juhász: Kukkiva maailmanpuu (1974)

                     

IMG_0369.jpg

                     

                      ”Jos kohtalo myöntää minulle vielä aikaa: tästä

                      kirjasta tulee vain yksi luku elämääni, uusien sanojen esisana. 

                      Ellei: tulkoon näytetyksi, että minä elämää ylen rakastin, uskoin 

                      äärettömyyteen ja yritin saada sanoiksi Lain, kunniaksi elolle ja 

                      hyväksi ihmisille. Ja että minä elämääkin enemmän kunnioitin 

                      olemassa olon ainoaa kuviteltavissa olevaa kehystä, ihania siipiä: 

                      ihmisyyden ainutta arvoa, vapautta.” 

                      (”Kukkiva maailmanpuu”, 1965) 


Ferenc Juhász (1928-2015) oli unkarilainen runoilija, joka aloitti runojen julkaisemisen toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1946. Hän syntyi Biassa, lähellä Budapestia. Hän oli vuonna 1976 ehdokkaana Nobelin kirjallisuuden palkinnon saajaksi. Palkinnon lopulta sai Saul Bellow. Kukkiva maailmanpuu (1974) on kokoelma Juhászin runoja eri vuosikymmeniltä. Kokoelma sisältää runojen lisäksi hänen itsensä kertomana lyhyen esittelyn ja Hannu Launosen kirjoittaman esittelytekstin. Kokoelma sai vuonna 1975 kääntäjien valtionpalkinnon. 


                      ”Hiljaisuus lakkaa kukkimasta suru lehtii suurin suoniin.

                      Älä huuda älä huuda älä silmilläsi särje minua

                      Älä naulitse minua valitukseen elävillä itku köysillä

                      Kuivun lihassani elimissäni peittää kuolema

                                                                                       surisevin sinikärpäsin”

                      (”Hiljaisuuden kukka”, 1956) 


Tässä blogipäivityksessä voisi käsitellä yhtä hyvin yhtä tekstiä syvemmin, koska ne levittävät yksi kerrallaan isoja juuria erilaisiin elementteihin. Niistä voi löytää yhteyksiä muinaisiin runokieliin, mutta myös rahvaanomaiseen puhetapaan. Juhászin runoissa yhdistyy samanaikaisesti kasvitieteellisiä termejä ja kaupunkikieltä. Minusta on reilua sanoa (hieman paradoksaalisesti), että Ferenc Juhászin runous seisoo osaltaan omalla jalustalla omintakeisuutensa vuoksi, mutta tasapuolisesti samaan aikaan on osa unkarilaisen eeppisen runouden traditiota. Juhászin eeppisissä runoissa toistuva elementti on venytetyt virkkeet. 

Kukkiva maailmanpuu -kokoelman kuuluisin runo on luultavasti eeppinen ”Hirveksi muuttunut poika huutaa salaisuuksien portilta” (1955), joka on käännetty usealle kielelle. W.H. Auden kirjoitti 1960-luvulla, että kyseinen runo on yksi aikamme merkittävimpiä (Auden 1965; Launonen 1974, 74). Runo pohjautuu romanialaiseen kansanballadiin, jossa yhdeksän veljestä lähtevät metsästämään hirveä ja matkallaan muuttuvat hirviksi. Runossa paluun vuoropuhelu alkuperäisessä balladissa käydään isän ja poikien välillä, mutta Juhászin tekstissä on poika ja äiti: 

                      

                      ”Tulen takaisin vain kuollakseni, 

                      vain kuollakseni tulen takaisin, 

                      tulen vain kuollakseni, äiti: 

                      syntymäkodissani saat asetella minut paareille, 

                      suonekkailla käsilläsi ruumiini pestä, 

                      suudelmin painaa kiinni silmäluomeni. 

                                           Ja kun lihani hajoaa,

                      kun ruumiini mätänee ja kukkii olemattomiin,

                      silloin minusta jälleen tulee sinun poikasi, 

                      koska silliin sinä vain yksin kärsit, äiti, 

                      äiti, vain sinä kärsit.” 

                     (”Hirveksi muuttunut poika huutaa salaisuuksien portilta”, 1955)


Hirveksi muuttunut poika -runon teemalliset juuret eivät pääty vain romanialaiseen balladiin. Launonen (1974, 75) kirjoittaa, että tarina ns. ihmehirvestä tai hirvi-pojasta esiintyy Árpád-suvun suvun kuninkaitten kirkonperustamiskertomuksissa, jotka ajoittuvat 800-1300 -luvuille, goottien syntykertomuksissa, kelttiläisissä epiikoissa ja koltanlappalaisissa saduissa. Näihin vanhoihin tarinoihin ovat tarttuneet myös esimerkiksi Attila József (1905-1937), László Nagy (1928-1978) ja Sándor Csoóri (1930-2016). 

Toinen eeppisiin mittoihin kasvava runo ”Attila Józsefin hauta” (1963) on yhtä pitkää virkettä. Se hyödyntää paralleismia, korkealentoisia kielikuvia ja toistoa. Tässä, kuten Launonen (1974, 73) kuvailee, hyvin freskomaisessa runossa, Juhász ei mielestäni tuo mitään tarkkaa sanomaa esille. Tekstistä löytyy unkarilaiselle runoudelle olennaisia piirteitä, kuten tunnustuksia runoilijoille ja Unkarin historiallisia teemoja (sota, tappion tematiikka jne.). 


                      ”Vuosisatani synnyttämät, vuosisatani lapset, viimeisten 

                      vuosikymmeniemme synnyttämät, te miehet ja naiset, varttuvat

                      tytöt ja kasvavat poikaset, nuoret ja vanhat: mitä te tiedätte

                      György Dózsasta? Mitä te tiedätte György Dózsasta, 

                      nero-jääräpäästä, nero-puhtaasta, nero-ylpeästä, 

                      nero huimapäästä, nero-yksinkertaisesta, nero-tahdokkaasta?”

                      (”Mitä te tiedätte György Dózsasta?”, 1972)


Tappion tematiikka tulee esille myös viimeisessä pitkässä runossa ”Mitä te tiedätte György Dózsasta?” (1972). György Dózsa oli 1400-1500-luvulla elänyt transilvanialainen palkkasoturi, joka johti Unkarin talonpoikaiskapinaa. Dózsa johtama kapina kukistui ja haavoittunut Dózsa teloitettiin 20. heinäkuuta 1514. 

Kukkiva maailmanpuu on kokoelma, jota löytää antikvariaateista hyvin ja halpaan hintaan, eikä tälle toistaiseksi loppua ole näkyvissä. Olisi pieni kulttuuriteko tehdä kokoelmalle toinen painos Otavan kautta. Ferenc Juhászin runojen suomennoksia ja lisää Unkarin kirjallisuudesta ja runoudesta löytyy kokoelmista 

  • Runon suku - valikoima suomeksi elävää käännöslyriikkaa (1991). Koonnut Jarkko Laine. Otava. 
  • Launonen, Hannu: Hirvipoika - tutkielma Unkarin kirjallisuudesta (1976). Suomalaisen kirjallisuuden seura. 
  • Kaivojen maa - valikoima unkarilaista nykylyriikkaa (1970). Toimittanut ja suomentanut Anna-Maija Raittila. Kirjayhtymä. 
  • Unkarin lyyra - unkarilaista lyriikkaa keskiajalta nykyaikaan (1970). Toimittanut Toivo Lyy. Suomalaisen kirjallisuuden seura. 

Ferenc Juhászin runo ”The Biography of a Woman”: 

http://www.hungarianreview.com/article/the_biography_of_a_woman

lauantai, 30. kesäkuu 2018

Göran Sonnevi: Keskeneräinen kieli (1977)

             

imgg_2842.jpg

           

                ”Se täytyy saada valmiiksi

                että pääsisi eteenpäin

                Keskeneräinen kieli

                ei ole sarja tyhjiä käsitteitä

                vaikka jotkin sen osista 

                tulevatkin jäämään tyhjiksi 

                Loppuviiva vedetään 

                uudestaan ja uudestaan, konkreettisessa 

                todellisuudessa, abs-

                traktisessa

                Se on samaa todellisuutta” (s. 19; suom. Pentti Saarikoski)

 

Ruotsalainen runoilija Göran Sonnevi (s. 1939) on uransa aikana useasti palkittu ruotsalainen runoilija ja kirjallisuuden kääntäjä. Hänen tuotantoonsa kuuluu yli 20 teosta, joista tunnetuimpiin kuuluu myös suomennettu, mammuttimainen, lähes 400 sivuinen runoteos Valtameri (viimeksi kustannettu suomenkielinen laitos 2007). Keskeneräinen kieli (1977) on kokoelma Sonnevin runoja teoksista Det oavslutade språket (1972) ja Det omöjliga (1975). Kokoelman on suomentanut Pentti Saarikoski Mia Bernerin avustuksella. 

Olisi ollut toisaalta kiinnostavaa paneutua myös Valtamereen, mutta olen muutaman vuoden ajan tutustunut Keskeneräiseen kieleen, josta ei ole niin suuri kynnys kirjoittaa. Aion tarttua Valtamereen tulevaisuudessa (jos kyseinen aikomus on edes mielikuvituksen tasolla järkevä). Aion tässä tekstissä käsitellä Keskeneräinen kieli -kokoelmaa ja pääosin Keskeneräinen kieli -osiota. 

Karkeasti sanottuna Keskeneräinen kieli on 79 osaan jaettu teos, jossa käsitellään kielen olemusta dinosauruksista nykypäivään. Kieli on olemukseltaan muuttuvaa ja prosessimaista, mitä ihmiset muovaavat jatkuvasti. Kieli ei pysy paikallaan. Kaikessa on oma kielensä: dinosauruksen luissa, tuhossa, politiikassa, kuolemassa ja muutoksessa. Kieli muokkaantuu, kun sen antaa elää pakottomassa tilassa. Sonnevi opiskeli aikanaan erilaisia humanistisia aineita yliopistossa. Tämä on uskottavaa, kun pidetään mielessä, mitä Keskeneräinen kieli voidaan ajatella sisällöllisesti tarjoavan. Sonnevi ei ollut yliopisto-opinnoissaan johdonmukainen, mikä tavallaan näkyy myös Keskeneräinen kieli -teoksen yleishumanistisessa lähestymistavassa. 

Liittyykö kielen muokattavuus Sonnevin teoksen tulkintaan jokaisella kerralla, kun sen ottaa luettavakseen? Muokkaantuu Keskeneräisen kielen merkitys jokaisella lukukerralla? Siinä voi olla itsessään runouden viehätys ja iättömyys. Mielestäni Keskeneräinen kieli tässä mielessä kertoo myös runoudesta itsessään. Kieli on yleisinhimillinen piirre ihmisillä ja ihmisillä on luontainen kyky muodostaa kieli, kuten Noam Chomskykin asian ilmaisee, tietenkin tarkemmilla aihetta tutkivan termistöillä.  

Pääseekö ihminen eteenpäin, kun kieli on valmis? Jos kieli on muuttuvaa, onko ihminen sitten paikallaan, tulevaisuuteen tähtäävä, menneen unohtava, kiistävä, kiihkeästi kiistelevä? Loppuviiva vedetään. Aina. 

torstai, 31. toukokuu 2018

Kalevi Seilonen: Proosarunoja (1959)

 

 

IMG_0219.jpg

 

Kalevi Seilonen kirjoittaa 10. heinäkuuta vuonna 1959:

Ensin tehdään ja sitten ajatellaan. Mieli on vanha eukko, joka istuu puun oksalla ja syyttää oravia. Kivittäminen ei paljoa auta: sillä on kova pää ja turtunut ruumis. Vielä tässäkin on mieltä omiksi tarpeiksi – ei osin kylliksi niille, jotka on poimittu vaosta ja laitettu kulkemaan peräkanaa nuoraa pitkin. Kun sillä tavoin kulkee, taipuvat tuntosarvet yhteen ja lakkaavat heilumasta. 

Olisi lähdettävä kulkemaan vaikka maisema on kirjava soista ja taipuu muurien alla. Tästä olisi sokeasti lennettävä ja puhkottava auki kaikki mihin osuu. Täällä liikkuu varjo varjon päällä ja vesi pyrkii kohoamaan suun tasalle ääntä sammuttamaan. Tästä on vaikea lähteä, sillä ruokamullan päälle on kasvanut hometta. 

Alhaalta kohoaa myrskyn merkkejä: sokea näkee käsillään, uneksija päihtyy esineistä ja lokit purjehtivat laidan yli. Hetket kääntyvät akseleissaan vivuten esille kaikkea kummallista.” 

 

Kalevi Seilonen syntyi Mikkelissä vuonna 1937 ja kuoli Helsingissä 2011. Hänet tunnettiin kirjailijan uransa ohella myös toimittajana, kriitikkona ja kuvataiteilijana. Hän toimi elinaikanaan neljän lehden päätoimittajana: Nuori Voima, Iris, Kulttuurivihkot ja Runous. Hänen ensimmäinen kustannettu runokirja on Tosiasioita minusta vuodelta 1965, mutta hän julkaisi omakustanteena Proosarunoja -teoksen jo vuonna 1959. Kannen teokseen suunnitteli Kalevi Rahikainen. Proosarunoja -teoksen uusintapainos julkaistiin vuonna 2014. 

Seilosen runotuotantoa 1970-luvulla leimaa vahva taistolaisuus. 1960-luvulla nämä asiat eivät olleet niin selkeästi läsnä. Proosarunoja –teoksen yleistunnelmaa voidaan kuvata mystiseksi, symbolistiseksi ja surrealistiseksi. Nämä piirteet kuvastavat yleisestikin Suomen modernistisen runouden ensimmäistä aaltoa. Proosarunoja on pieni kirja, vain 31 sivuinen, johon on pakattu hirvittävä määrä ihmisrodulle armoa antamatonta julistusta. 

 

"Aurinko kohosi ja yllätti kivet tanssimassa. Esineet alkoivat liikehtiä ja sijoittua lasketuille paikoilleen. Yö on erilainen. Päivällä näkyy muurinharjalla lehtiä ja puu on valoisa ja tyhjä." (s. 11)

 

Viimeistä kahta sivua lukuun ottamatta, Proosarunoja on matka mustassa vedessä, jossa pilkahtelee välillä lyhyen aikaa pienen lyhdyn valossa suunnistavia ihmishirvityksiä. Samaan aikaan, kun musta vesi paljastaa liassa kasvaneet ilmestykset, jokaiset sivut lyhyine proosarunoineen näyttäytyvät myös kohtauksina. Jokaiset sivut ovat mielestäni kuin ekspressionistisia maalauksia, joissa tumman sävyt ovat vallassa. Jos Proosarunoja -teoksen voisi mieltää Suomen taiteen historiassa paikannettavan liikkeen maalausten värimaailmaan, olisi se enemmän lähellä Marraskuun ryhmää kuin Lokakuun ryhmää.

 

"Ihmiset ovat rujoja. Vasta kun repii pois kasvot ja ulkomuodon, näkee tyhjässä kaikki värit. Siellä asuvat teot, poissa täältä." (s. 29)

 

Teoksen lopussa Seilonen tuo aikomuksensa esille mustan veden pinnalle. Ihminen on tuomittu olento, jonka olemassaolo ei nähdä mielekkäänä. Luonto kasvatti ihmisissä silmät, mutta ihminen on tuomittu elämään sokeana ja yksinäisenä. Itseänsä vimmalla tuhoava ihmisrotu katoaa lopulta pimeään yöhön. 

 

Kalevi Seilosen tuotantoa

Proosarunoja (1959) 

Tosiasioita minusta (1965)

Suomalaisia runoja (1966)

Ilman valloitus (1968)

Julkisesti karkuun (1969)

Vehnäpelto kasvaa heinää (1971)

Vastarintaryhmä (1974)

Köyhien mökkien punaista (1976)

Haitarin ääni (1980)

Neljä vallankumousta (1981)

Metsäroisto (1986)

Valittuja runoja (1991)

tiistai, 1. toukokuu 2018

Attila József: Läpinäkyvä leijona - Runoutta ja elämäkerrallisia kirjoituksia (1999)

IMG_0190.jpg                     

                   

                     ”Milloin hän keinuttaa kaisloilla,

                      milloin solinalla,

                      sinertävällä ilolla, 

                      järven suudelmilla.

                      

                      Kenties hänen rakkautensa 

                      pian seestyy toisen kanssa,

                      vaan keinuttakoon sekin

                      samoin keinutuksin.”  -Keinuttaja

                      

Siinä mielessä poikkean tässä blogissa ilmoittamastani kaavasta, että silloin tällöin intoudun puhumaan myös runokokoelmista, joissa on mukana myös tekijän muunlaisia kirjallisia tuotoksia. Kenties tunnetuimman unkarilaisen runoilija Attila Józsefin (1905-1937) Läpinäkyvään leijonaan (1999) on koottu Hannu Launosen toimittamana pistäviä suomennoksia Józsefin tuotannosta, johon kuuluu runouden ohella elämäkerrallisia kirjoituksia, pienoistutkielmia ja kirjeitä. Józsefin runoutta on käännetty suomen kielelle myös teoksissa Vapauden tulet (1952), Unkarin lyyra (1970), Taivas irtosi maasta (1986) ja Viluinen kuningas (1992). 

Totuudenmukaisuuden nimissä on ilmaistava tunnustuksen sanoja, kun sen mahdollisuus annetaan: unkarilainen runous on ollut vuosia lähellä sydäntäni. En uskalla tietenkään väittää tuntevani unkarilaista runoutta läpikotaisin. Vuoden varrella vastaan on tullut sellaisia nimiä kuin Ferenc Juhász (1928-2015) ja László Nagy (1925-1978). Näistä edesmenneistä unkarilaisista runoilijoista Attila József on minulle tuorein tuttavuus. Attilaa pidetään koko Euroopan kirjallisuuden mittakaavassa merkittävänä tekijänä ja Unkarissa hänen tuotanto merkitsee paljon 1900-luvun unkarilaiselle kirjallisuudelle, joten minun mielestäni hänen runoutensa ansaitsee puheita ja kirjoituksia.

Uskon, että runoilijat pyrkivät teksteissään jossain määrin ratkaisemaan ihmisenä olemisen ongelmia. Hannu Launonen totesi (1999, 108) saman kuvaillessaan Attila Józsefin runoutta. Attila kirjoitti runoutta runouden vuoksi. Hän kuvaa runoissaan sitä todellisuutta, mitä Unkari ja koko Eurooppa eli varhain 1900-luvulla. Józsefin elämää varjostivat sairaudet ja mielenterveyden häiriöt. Nämä olivat Józsefin ongelmia, joita hän ei pystynyt ratkaisemaan muulla kuin sillä traagisella äärimmäisellä keinolla. Attilan elämä päättyi varhain, kun hän heittäytyi tavarajunan alle vuonna 1937 vain 32-vuotiaana. 

Tähän loppuun ilmoitan, että Attila ei tule olemaan ainoa unkarilainen runoilija, josta aion kirjoittaa tässä blogissa. Aion ottaa tarkempaan lukuotteeseen jossain vaiheessa Ferenc Juhászin Kukkiva maailmanpuu ja László Nagyn Uhri kuumalle tuulelle –runokokoelmat. Siinä mielessä aion pysyä omassa kirjoittamattomassa (paitsi tässä) kaavassani, että en tule ilmoittamaan, mikä on se kuukausi, jolloin aion käsitellä tiettyä runokokoelmaa. 

sunnuntai, 1. huhtikuu 2018

Jyri Schreck: Kaupunki ja villivaahtera (1975)

               IMG_0126.jpg

 

               ”Kukko kiekaisi

                ja minä heräsin yksin

                kuhmuiselta vierasvuoteelta

                käsinmaalatun veneen alta.” (1975, s. 60)

 

Jyri Schreck syntyi Tampereella vuonna 1927 ja kuoli Helsingissä vuonna 1982. Hän julkaisi aikanaan kahdeksan runokokoelmaa, joista yksi on vuonna 1982 julkaistu Myöhäinen kevät, varhainen syksy: valitut runot 1959-1982. Hän julkaisi runojaan Otavan kautta. Runouden ohella hänet tunnettiin kustannustoimittajana, dramaturgina ja ohjaajana.

Asioin vuosia sitten Tampereella sijaitsevassa antikvariaatti Lukulaarissa, josta ostin aikanaan kaksi Schreckin runokokoelmaa. Yksi niistä oli Muuttopäivät (1973) ja toinen oli Kaupunki ja villivaahtera (1975). Ostaessani kirjat, myyjä totesi ilahtuen: "joku vielä muistaa Jyri Schreckiä". 

Joku vielä muistaa. Minusta hänet olisi syytä muistaa puhuttaessa suomalaisesta runoudesta, jossa teemana on luonto. Mielestäni suomalaisessa runoudessa ei ole kovin monta, jotka osaavat kuvata kaupunkielämän ja luonnon yhteenliittymää samalla tavalla eteerisen tunnelmallisesti kuin Jyri Schreck. Schreckin toiseksi viimeisessä runokokoelmassa Kaupunki ja villivaahterassa kaupunki on monipuolisempi ympäristö kuin sille moni antaa sijaa. Luonto puskee esille ja tarkkailee ihmisten toimintaa ihmetellen.

Olen miettinyt usein, kuinka monen runoilijan teos on jäänyt vuosikymmenten hämärään ja antikvariaattien kirjapinoihin. Schreckin löytyminen oli onnellinen sattuma, koska minulla ei ollut entuudestaan tietoa Schreckin tuotannosta. Runoilija Arto Lappi on myös suositellut Schreckin runoja vuonna 2006 Turun Sanomissa. 

Linkki: http://www.ts.fi/kulttuuri/1074165468/Kannattaa+lukea+osa+2730

Lainatakseni Arto Lapin sanoja, suosittelen Jyri Schreckiä kaikille. 

 

Jyri Schreckin runotuotanto:

Lumi (1959)

Päiviä, sateita (1962)

Leijan ilma vihreää (1966)

Mustan perhosen aika (1970)

Muuttopäivät (1973)

Kaupunki ja villivaahtera (1975)

Että olisit läsnä (1977)