torstai, 31. toukokuu 2018

Kalevi Seilonen: Proosarunoja (1959)

 

 

IMG_0219.jpg

 

Kalevi Seilonen kirjoittaa 10. heinäkuuta vuonna 1959:

Ensin tehdään ja sitten ajatellaan. Mieli on vanha eukko, joka istuu puun oksalla ja syyttää oravia. Kivittäminen ei paljoa auta: sillä on kova pää ja turtunut ruumis. Vielä tässäkin on mieltä omiksi tarpeiksi – ei osin kylliksi niille, jotka on poimittu vaosta ja laitettu kulkemaan peräkanaa nuoraa pitkin. Kun sillä tavoin kulkee, taipuvat tuntosarvet yhteen ja lakkaavat heilumasta. 

Olisi lähdettävä kulkemaan vaikka maisema on kirjava soista ja taipuu muurien alla. Tästä olisi sokeasti lennettävä ja puhkottava auki kaikki mihin osuu. Täällä liikkuu varjo varjon päällä ja vesi pyrkii kohoamaan suun tasalle ääntä sammuttamaan. Tästä on vaikea lähteä, sillä ruokamullan päälle on kasvanut hometta. 

Alhaalta kohoaa myrskyn merkkejä: sokea näkee käsillään, uneksija päihtyy esineistä ja lokit purjehtivat laidan yli. Hetket kääntyvät akseleissaan vivuten esille kaikkea kummallista.” 

 

Kalevi Seilonen syntyi Mikkelissä vuonna 1937 ja kuoli Helsingissä 2011. Hänet tunnettiin kirjailijan uransa ohella myös toimittajana, kriitikkona ja kuvataiteilijana. Hän toimi elinaikanaan neljän lehden päätoimittajana: Nuori Voima, Iris, Kulttuurivihkot ja Runous. Hänen ensimmäinen kustannettu runokirja on Tosiasioita minusta vuodelta 1965, mutta hän julkaisi omakustanteena Proosarunoja -teoksen jo vuonna 1959. Kannen teokseen suunnitteli Kalevi Rahikainen. Proosarunoja -teoksen uusintapainos julkaistiin vuonna 2014. 

Seilosen runotuotantoa 1970-luvulla leimaa vahva taistolaisuus. 1960-luvulla nämä asiat eivät olleet niin selkeästi läsnä. Proosarunoja –teoksen yleistunnelmaa voidaan kuvata mystiseksi, symbolistiseksi ja surrealistiseksi. Nämä piirteet kuvastavat yleisestikin Suomen modernistisen runouden ensimmäistä aaltoa. Proosarunoja on pieni kirja, vain 31 sivuinen, johon on pakattu hirvittävä määrä ihmisrodulle armoa antamatonta julistusta. 

 

"Aurinko kohosi ja yllätti kivet tanssimassa. Esineet alkoivat liikehtiä ja sijoittua lasketuille paikoilleen. Yö on erilainen. Päivällä näkyy muurinharjalla lehtiä ja puu on valoisa ja tyhjä." (s. 11)

 

Viimeistä kahta sivua lukuun ottamatta, Proosarunoja on matka mustassa vedessä, jossa pilkahtelee välillä lyhyen aikaa pienen lyhdyn valossa suunnistavia ihmishirvityksiä. Samaan aikaan, kun musta vesi paljastaa liassa kasvaneet ilmestykset, jokaiset sivut lyhyine proosarunoineen näyttäytyvät myös kohtauksina. Jokaiset sivut ovat mielestäni kuin ekspressionistisia maalauksia, joissa tumman sävyt ovat vallassa. Jos Proosarunoja -teoksen voisi mieltää Suomen taiteen historiassa paikannettavan liikkeen maalausten värimaailmaan, olisi se enemmän lähellä Marraskuun ryhmää kuin Lokakuun ryhmää.

 

"Ihmiset ovat rujoja. Vasta kun repii pois kasvot ja ulkomuodon, näkee tyhjässä kaikki värit. Siellä asuvat teot, poissa täältä." (s. 29)

 

Teoksen lopussa Seilonen tuo aikomuksensa esille mustan veden pinnalle. Ihminen on tuomittu olento, jonka olemassaolo ei nähdä mielekkäänä. Luonto kasvatti ihmisissä silmät, mutta ihminen on tuomittu elämään sokeana ja yksinäisenä. Itseänsä vimmalla tuhoava ihmisrotu katoaa lopulta pimeään yöhön. 

 

Kalevi Seilosen tuotantoa

Proosarunoja (1959) 

Tosiasioita minusta (1965)

Suomalaisia runoja (1966)

Ilman valloitus (1968)

Julkisesti karkuun (1969)

Vehnäpelto kasvaa heinää (1971)

Vastarintaryhmä (1974)

Köyhien mökkien punaista (1976)

Haitarin ääni (1980)

Neljä vallankumousta (1981)

Metsäroisto (1986)

Valittuja runoja (1991)

tiistai, 1. toukokuu 2018

Attila József: Läpinäkyvä leijona - Runoutta ja elämäkerrallisia kirjoituksia (1999)

IMG_0190.jpg                     

                   

                     ”Milloin hän keinuttaa kaisloilla,

                      milloin solinalla,

                      sinertävällä ilolla, 

                      järven suudelmilla.

                      

                      Kenties hänen rakkautensa 

                      pian seestyy toisen kanssa,

                      vaan keinuttakoon sekin

                      samoin keinutuksin.”  -Keinuttaja

                      

Siinä mielessä poikkean tässä blogissa ilmoittamastani kaavasta, että silloin tällöin intoudun puhumaan myös runokokoelmista, joissa on mukana myös tekijän muunlaisia kirjallisia tuotoksia. Kenties tunnetuimman unkarilaisen runoilija Attila Józsefin (1905-1937) Läpinäkyvään leijonaan (1999) on koottu Hannu Launosen toimittamana pistäviä suomennoksia Józsefin tuotannosta, johon kuuluu runouden ohella elämäkerrallisia kirjoituksia, pienoistutkielmia ja kirjeitä. Józsefin runoutta on käännetty suomen kielelle myös teoksissa Vapauden tulet (1952), Unkarin lyyra (1970), Taivas irtosi maasta (1986) ja Viluinen kuningas (1992). 

Totuudenmukaisuuden nimissä on ilmaistava tunnustuksen sanoja, kun sen mahdollisuus annetaan: unkarilainen runous on ollut vuosia lähellä sydäntäni. En uskalla tietenkään väittää tuntevani unkarilaista runoutta läpikotaisin. Vuoden varrella vastaan on tullut sellaisia nimiä kuin Ferenc Juhász (1928-2015) ja László Nagy (1925-1978). Näistä edesmenneistä unkarilaisista runoilijoista Attila József on minulle tuorein tuttavuus. Attilaa pidetään koko Euroopan kirjallisuuden mittakaavassa merkittävänä tekijänä ja Unkarissa hänen tuotanto merkitsee paljon 1900-luvun unkarilaiselle kirjallisuudelle, joten minun mielestäni hänen runoutensa ansaitsee puheita ja kirjoituksia.

Uskon, että runoilijat pyrkivät teksteissään jossain määrin ratkaisemaan ihmisenä olemisen ongelmia. Hannu Launonen totesi (1999, 108) saman kuvaillessaan Attila Józsefin runoutta. Attila kirjoitti runoutta runouden vuoksi. Hän kuvaa runoissaan sitä todellisuutta, mitä Unkari ja koko Eurooppa eli varhain 1900-luvulla. Józsefin elämää varjostivat sairaudet ja mielenterveyden häiriöt. Nämä olivat Józsefin ongelmia, joita hän ei pystynyt ratkaisemaan muulla kuin sillä traagisella äärimmäisellä keinolla. Attilan elämä päättyi varhain, kun hän heittäytyi tavarajunan alle vuonna 1937 vain 32-vuotiaana. 

Tähän loppuun ilmoitan, että Attila ei tule olemaan ainoa unkarilainen runoilija, josta aion kirjoittaa tässä blogissa. Aion ottaa tarkempaan lukuotteeseen jossain vaiheessa Ferenc Juhászin Kukkiva maailmanpuu ja László Nagyn Uhri kuumalle tuulelle –runokokoelmat. Siinä mielessä aion pysyä omassa kirjoittamattomassa (paitsi tässä) kaavassani, että en tule ilmoittamaan, mikä on se kuukausi, jolloin aion käsitellä tiettyä runokokoelmaa. 

sunnuntai, 1. huhtikuu 2018

Jyri Schreck: Kaupunki ja villivaahtera (1975)

               IMG_0126.jpg

 

               ”Kukko kiekaisi

                ja minä heräsin yksin

                kuhmuiselta vierasvuoteelta

                käsinmaalatun veneen alta.” (1975, s. 60)

 

Jyri Schreck syntyi Tampereella vuonna 1927 ja kuoli Helsingissä vuonna 1982. Hän julkaisi aikanaan kahdeksan runokokoelmaa, joista yksi on vuonna 1982 julkaistu Myöhäinen kevät, varhainen syksy: valitut runot 1959-1982. Hän julkaisi runojaan Otavan kautta. Runouden ohella hänet tunnettiin kustannustoimittajana, dramaturgina ja ohjaajana.

Asioin vuosia sitten Tampereella sijaitsevassa antikvariaatti Lukulaarissa, josta ostin aikanaan kaksi Schreckin runokokoelmaa. Yksi niistä oli Muuttopäivät (1973) ja toinen oli Kaupunki ja villivaahtera (1975). Ostaessani kirjat, myyjä totesi ilahtuen: "joku vielä muistaa Jyri Schreckiä". 

Joku vielä muistaa. Minusta hänet olisi syytä muistaa puhuttaessa suomalaisesta runoudesta, jossa teemana on luonto. Mielestäni suomalaisessa runoudessa ei ole kovin monta, jotka osaavat kuvata kaupunkielämän ja luonnon yhteenliittymää samalla tavalla eteerisen tunnelmallisesti kuin Jyri Schreck. Schreckin toiseksi viimeisessä runokokoelmassa Kaupunki ja villivaahterassa kaupunki on monipuolisempi ympäristö kuin sille moni antaa sijaa. Luonto puskee esille ja tarkkailee ihmisten toimintaa ihmetellen.

Olen miettinyt usein, kuinka monen runoilijan teos on jäänyt vuosikymmenten hämärään ja antikvariaattien kirjapinoihin. Schreckin löytyminen oli onnellinen sattuma, koska minulla ei ollut entuudestaan tietoa Schreckin tuotannosta. Runoilija Arto Lappi on myös suositellut Schreckin runoja vuonna 2006 Turun Sanomissa. 

Linkki: http://www.ts.fi/kulttuuri/1074165468/Kannattaa+lukea+osa+2730

Lainatakseni Arto Lapin sanoja, suosittelen Jyri Schreckiä kaikille. 

 

Jyri Schreckin runotuotanto:

Lumi (1959)

Päiviä, sateita (1962)

Leijan ilma vihreää (1966)

Mustan perhosen aika (1970)

Muuttopäivät (1973)

Kaupunki ja villivaahtera (1975)

Että olisit läsnä (1977) 

keskiviikko, 28. helmikuu 2018

Gunnar Björling: Kosmos valmiiksi kirjoitettu (1972)

                    Nimet%C3%B6n.jpg

                     

                      ”Kuin lamppu tai suihkukaivo

                      pimeässä

                      kumpuaa runo

                      siinä on tähtiä ja suitsutusta, kurkistus ikkunaverhon takaa” (1933)

 

Olen ollut suuren savotan edessä kuukauden ajan. Gunnar Björlingin (1887-1960) runokokoelmista koottu muhkea paketti Kosmos valmiiksi kirjoitettu (1972) ei ole helppo tapaus. 254 sivuun on paketoitu Björlingin runouden tarpeisto alkuperäistä ilmaisua kunnioittavalla tavalla, mistä kiitos kuuluu, ei enempää eikä vähempää, Tuomas Anhavalle. Toisaalta, kun kysymyksessä on moderni runous, en suosittelisi odottamaan pehmeää laskua. Moderni runous pyrki uudistamaan kieltä. Siinä missä postmodernistiset runoilijat myöhemmin pyrkivät vastakaanoniin ja dekonstruktion kautta runtelemaan tekstiä sekä etsimään merkeille alustoja heidän mielissään valtasuhteita täynnä olevassa maailmassa, modernistisilla runoilijoilla oli enemmänkin pyrkimys hahmottaa runoudesta hengitysrakoja. Suomenruotsalaiset runoilijat 1900-luvun alkupuoliskolla kuuluivat tähän joukkoon. Edith Södergran, Elmer Diktonius, Rabbe Enckell ja Gunnar Björling olivat näitä runoilijoita, joiden ilmaisutavassa oli uusia tuulia. Sanojen ei tarvinnut olla enää vanhojen konventioiden mukaisesti järjestettyjä. 

Tässä välissä on esitettävä tunnustuksen sanoja. Gunnar Björling kuuluu suuriin vaikuttajiini. Sinikka Niikon kansitaiteella päällystetty kokoelma on sininen spiraali tai kosmos, jolla on valmiiksi kirjoitetun asema. Kuka on kirjoittaja? Voidaanko Björlingin runoista paikantaa niin sanottu puhuja? Ensisijaisesti tietenkin Björling itse on kirjoittaja, mutta onko runossa persoonaa läsnä? Pääasiallisesti Björling, kuten Bo Carpelan kirjoittaa, jättää kertojahenkilön runoissaan persoonattomaksi. Vaikka Björling kirjoittaakin runoissaan välillä ”sinä”, ”sinä” on itseasiassa ”me” tai kuten Carpelankin sen puhuessaan Solgrönt (suom. Auringonvihreää) kokoelmasta, ”kaikki”.

 

                      ”Niin suuret silmäsi, vaikka ylipappina seisot

                      ja yhä vähemmän tiedät.

                      Kerran sinä kuljet kuin valkeat varjot

                      ääneti, ja kirjavat trumpetit tanssivat ympäri ja laulavat

                      vapaasti valkeasti

                      suuren yön ja kevään,

                      kuin sinä.” (1933)

 

Kosmos valmiiksi kirjoitettu on massiivinen, mutta hieno katsaus modernistisen runouden historiamme yhden omintakeisimman kirjoittajan kirjalliseen tuotantoon. Björlingin kokonaista tuotantoa on haastavaa pukea suhteellisen lyhyen blogikirjoituksen muotoon. Itselle Björling osaa luoda sanoista kuvia, jotka eivät ole helppoja, kevyitä tai utuisia monine mahdollisuuksineen. Monissa Björlingin runoissa kirjoittajan henkilöllisyydellä ei ole suurta merkitystä. Tekstit ovat Kosmoksessa terävänäköisiä ja puhtaita, olematta kumminkaan puhtaita. Björlingin runouden puhtaus kumpuaa siitä, että niissä ei ole havaittavissa aineksia, jotka voisi viskata ylimääräisinä pois tieltä. Jos esimerkiksi alla olevasta runosta jonkin heittää pois, jokin jää uupumaan.

 

                      ”Sinä

                      että päivä, ja ilta

                      sinä

                      auringonsäteittämä

                      ilmankirkas sinun

                      pääsi.” (1933)

maanantai, 29. tammikuu 2018

Jaroslav Seifert: Ruttopylväs (1985)

 

IMG_0049.jpg

                   

                      ”Runoja on maailmassa miljoonittain,

                      niihin lisäsin vain pari säettä.

                      Eivät nekään juuri sirkkain siritystä viisaampia.

                      Tiedän. Suokaa anteeksi.

                      Pian lopetan.” (1985, s. 96)

 

Aion kirjoittaa tässä blogissa paljon kotimaisista runokirjoista, mutta silloin tällöin myös ulkomaalaisista. Tämä kirjoitus on omistettu vuonna 1984 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajalle Jaroslav Seifertille ja hänen teokselleen Ruttopylväs (Morový sloup) Ruttopylvään runot ovat kirjoitettu vuosien 1968-1970 välillä. Hannu Ylilehdon suomennos ilmestyi 1985.

Hannu Ylilehto kirjoittaa hienoin sanankääntein Jaroslav Seifertin merkityksestä tšekkiläisen kirjallisuuden kentällä. Tšekkiläisen kirjallisuuden historiassa Jaroslav Hašekin ja Karel Capekin kaltaisten nimien paino on valtava. Myöhemmin Tšekin kirjallisuuden kenttää täytti nimet Franz Kafka ja Milan Kundera. Ilmaisukenttä laajeni 1900-luvulla. Esimerkiksi Jirí Wolker, Vladimír Holan, František Halas ja Jaroslav Seifert edustivat tšekkiläisen (Tšekkoslovakian) proletaarirunouden avantgardea.

Jo ikääntynyt Seifert pohtii Ruttopylväässä elämän katoavaisuutta. Se sisältää pohdiskeluja menneestä elämästä, ihmisistä ja nykyisyydestä. Siinä Seifert ilmaisee omintakeista tyyliään puhtaimmin. Entinen proletaarirunouden poliittinen avantgarde on karissut pois. Seifert selkeästi on kulkenut omaa polkuaan runollisessa ilmaisussa, mutta hän ei ole unohtanut sitä aikaa ja niitä runoilijoita, joiden aikaan Seifert on elänyt. Ruttopylväs sisältää hienon selitysosion, josta löytyy selitykset mm. tietystä paikoista Tšekeistä ja kirjallisista henkilöistä.

Ruttopylväs on Seifertin testamentti, jossa hän jättää runoilijapersoonansa ja kirjallisen tyylinsä tuleville sukupolville vuosikymmenien ajan hioutuneessa muodossa, joka ei herätä minkäänlaisia epäilyksiä. Kuten Ylilehto toteaa esipuheessaan, Seifertin vahvuus seisoo hänen vilpittömyydessään.

                     

                      ”Vaan jumalista kaunein sittenkin

                      on Rakkaus.” (1985, 78)